Tein jokin aika sitten jutun Pekka Korpisen kirjasta ”Taiteesta ja taloudesta”. Siinä hän tarkasteli, miten taide seuraa talouden pitkiä syklejä. Hyvinä aikoina taide on realistista ja objektiivista, huonoina subjektiivista ja idealistista. Todellisuutta paetaan mytologioihin ja surrealismiin.
Mielenkiintoista, mutta minusta vieläkin mielenkiintoisempaa on se, että pitkien syklien kesto ja niissä tapahtuneet muutokset. Antiikin Kreikassa 2 500 vuotta sitten syklit kestivät 100-150 vuotta, 1900-luvulla enää noin 50 vuotta. Ajan riento on siis todella nopeutunut.
Olen usein miettinyt, että vanhemmiten aika kuluu nopeammin kuin nuorena. Minulla on ollut tähän kaksi teoriaa. Ensimmäinen (omani) lähtee niukkuuden käsitteestä: mitä vähemmän aikaa (tai jotain muuta tarpeellista kuten rahaa) sinulla on, sitä arvokkaammaksi se vähetessään käy, ja sitä nopeammin se myös loppuu. Toinen mielestäni hyvä teoria (serkkuni Sakarin) lähtee suhteellisuudesta. Viisivuotiaalle vuosi on yksi viidesosa hänen elämästään. Siis todella paljon. Viisikymppiselle se on enää 1/50, eli ei paljon mitään. Ilmankos vuodet menevät niin, ettei ehdi kunnolla kuin huokaista.
Yhteistä molemmissa on, että ajan lähetessä loppua, sen vauhti kiihtyy. Mitä voimme päätellä pitkien syklien nopeutumisesta. Käykö aika kohti loppuaan? Voiko aika ylipäätään loppua? Voisiko syklejä pidentää ja ajan vauhtia hidastaa jos eläisimme toisin?
Tämä selittää nyt ainakin sitä, miksi bloggaamisessani on ollut vähän taukoa.
