Tuttu oli lähdössä kahdeksi viikoksi
oikein Amerikkaan. Tiukan paikan tullen lupasin ottaa heidän
koiransa hoitoon. Lähtöyönä puhelin soi yhdeltätoista. Oli
tullut tiukka paikka. Ja bussi lähtisi parin tunnin kuluttua.
En ollut maininnut tästä kotona ja
vaimo ilmoitti saman tien muuttavansa siksi aikaa hotelliin. Aamulla
varmistin vaimolta, etten ollut nähnyt unta. En ollut.
Illalla haimme Daisyn. Tyttö oli
pikkuisen levoton ja vaelteli ympäri asuntoa. Pari kertaa se
parkkeerasi sänkyymme, josta sen aina karkotin. Kunnes se lopulta
voitti ja kaivautui kylkeeni peiton alle.
Aamulla kun ehdotin ulosmenoa neiti
meni selälleen. Olisi pitänyt rapsuttaa (ne tytöt). Rapsuttamisen
sijasta nappasin koiran kainaloon, kannoin eteiseen ja lähdimme
lenkille. Ilma oli upea ja kiertelimme jokirannan toista tuntia.
Ilokseni haukku oli sen verran suden sukua (oikeasti Mopsin ja Chi
tzun sekoitus), että jaksoi lönkötellä pidemmänkin matkan.
Vaimokaan ei muuttanut hotelliin, vaan
ystävystyi Daisyn kanssa. Tyttärenpojan kanssa ulkoilutimme Daisyä.
Kuusivuotiaalle koiran taluttaminen ja silittäminen oli kova juttu.
Etenkin kun omaa lemmikkiä ei ole. Muutama kerran Daisy oli myös
kanssani töissä. Siinä se veteli sikeitä kun minä huhkin
journalismin kivipelloilla.
Pikku hiljaa aloin ymmärtää paremmin
myös ”koiraihmisiä”. Onhan haukku mukava, ihan oikeasti, ja
siitä on paljon seuraa. Toisaalta vakuutuin siitä, että
elämänrytmimme on sellainen, ettei koira siihen sovi. Tosin se
saisi paljon liikuntaa, ja voisin aika usein ottaa sen töihinkin,
mutta vastapainoksi se joutuisin olemaan usein pitkiä päiviä ja
iltoja yksin. Tuskin enempää kuin koirat keskimäärin, mutta
kuitenkin liikaa.
Kaksi viikkoa meni nopeasti ja
mukavasti. Ennen kuin Daisy lauantaina palasi omaan kotiin, kävin
sen kanssa aamulenkillä. Satoi. Ensin se laittoi nelivedolla
vastaan, ettei lähde sateeseen. Sitten se istui puun alle suojaan ja
viestitti, että tästä en lähde mihinkään. Uskoinhan minä.