Koiran kanssa

Tuttu oli lähdössä kahdeksi viikoksi oikein Amerikkaan. Tiukan paikan tullen lupasin ottaa heidän koiransa hoitoon. Lähtöyönä puhelin soi yhdeltätoista. Oli tullut tiukka paikka. Ja bussi lähtisi parin tunnin kuluttua.

En ollut maininnut tästä kotona ja vaimo ilmoitti saman tien muuttavansa siksi aikaa hotelliin. Aamulla varmistin vaimolta, etten ollut nähnyt unta. En ollut.

Illalla haimme Daisyn. Tyttö oli pikkuisen levoton ja vaelteli ympäri asuntoa. Pari kertaa se parkkeerasi sänkyymme, josta sen aina karkotin. Kunnes se lopulta voitti ja kaivautui kylkeeni peiton alle.

Aamulla kun ehdotin ulosmenoa neiti meni selälleen. Olisi pitänyt rapsuttaa (ne tytöt). Rapsuttamisen sijasta nappasin koiran kainaloon, kannoin eteiseen ja lähdimme lenkille. Ilma oli upea ja kiertelimme jokirannan toista tuntia. Ilokseni haukku oli sen verran suden sukua (oikeasti Mopsin ja Chi tzun sekoitus), että jaksoi lönkötellä pidemmänkin matkan.

Vaimokaan ei muuttanut hotelliin, vaan ystävystyi Daisyn kanssa. Tyttärenpojan kanssa ulkoilutimme Daisyä. Kuusivuotiaalle koiran taluttaminen ja silittäminen oli kova juttu. Etenkin kun omaa lemmikkiä ei ole. Muutama kerran Daisy oli myös kanssani töissä. Siinä se veteli sikeitä kun minä huhkin journalismin kivipelloilla.

Pikku hiljaa aloin ymmärtää paremmin myös ”koiraihmisiä”. Onhan haukku mukava, ihan oikeasti, ja siitä on paljon seuraa. Toisaalta vakuutuin siitä, että elämänrytmimme on sellainen, ettei koira siihen sovi. Tosin se saisi paljon liikuntaa, ja voisin aika usein ottaa sen töihinkin, mutta vastapainoksi se joutuisin olemaan usein pitkiä päiviä ja iltoja yksin. Tuskin enempää kuin koirat keskimäärin, mutta kuitenkin liikaa.

Kaksi viikkoa meni nopeasti ja mukavasti. Ennen kuin Daisy lauantaina palasi omaan kotiin, kävin sen kanssa aamulenkillä. Satoi. Ensin se laittoi nelivedolla vastaan, ettei lähde sateeseen. Sitten se istui puun alle suojaan ja viestitti, että tästä en lähde mihinkään. Uskoinhan minä.