Tärkeintä on liike (Kohti maratonia, osa 3)

Tämä maratoni-projekti on opettanut minulle paljon. Tärkein (tai ehkä toiseksi tärkein) opetus on ollut, ettei sillä ole lopulta hirveän suurta merkitystä, juoksenko maratonin vai en. Tärkeää sen sijaan on, että olen tehnyt oman osuuteni. Jos se ei riitä, niin ei sitten.

Missään nimessä asian vuoksi nähty vaiva ei ole ollut turhaa. Annen kanssa on ravattu pitkin poikin Turkua ja vähän muuallakin. Kunto on paremi kuin ikinä ja maha pienempi kuin aikoihin. Monet asiat on lenkeillä puitu. Välillä on käyty hirveitä riitojakin. Pisin riita on kestänyt puolikkaan maratonin verran.

Olen löytänyt itsestäni myös bernsteinlaisen maratoonarin. Tavoite on hyvä olla olemassa, mutta matka kohti sitä on kuitenkin Se tärkein juttu. Jos pyrkimys on rehti ja vilpitön, on tuloskin melkoisella varmuudella sellainen. Vaikka ei saisikaan juuri sitä mitä on tilannut.

Tärkeintä on liike!

Huipun tuskaa (Kohti maratonia, osa 2)

Tänään olen ymmärtänyt, millaista helvettiä on huippu-urheilijan elämä. Edessä uran tärkein kisa, valmistauduttu on ties miten pitkään. Sitten hieman ennen koitosta ilmaantuu erilaisia vaivoja.

Minulla maratoniin, tähänastisen elämäni harvoista urheilutapahtumista merkittävimpään, on aikaa reilu viikko. Ja tietysti polvi vihoittelee. Olen juosut liian pitkiä lenkkejä. Pari viikkoa sitten 32-33 ja viiikko siten Dragsfjärdissä aika raskaassa maastossa liki 30 kilometiä. Nyt pelkään, että maratoni jää rasitusvamman takia juoksematta.

Onneksi sain puhelinajan Matti Kemppaiselle Mäntymäen teveyskeskukseen. Hän määräsi vaivaan tulehduskipulääkettä ja lyhyitä lenkkejä. Sanoi myös muutamia kannustavia sanoja. Maratoonarina ymmärsi vaivani laadun.

Nyt ei muuta kuin lepoa.

Kaksi vuotta isoisänä

En voi väittää, että olisin heittänyt riemusta volttia kun kuulin reilut kaksi vuotta sitten vanhimman lapseni Liisan olevan raskaana. Näin asian jotenkin synkkänä. Olin ääliö.

Lapsi syntyi äitienpäivänä kaksi vuotta sitten ja sai nimekseen Aapo. Liisa asui Aapon kanssa meillä runsaan vuoden. Nyt ymmärrän, silloinkin jo vahvasti sitä epäilin, että tämä oli kenties elämäni parasta aikaa. Oli upeata seurata Aapon kasvua, ja kun Juusokin asui vielä kotona, oli ja eli meitä täällä kaikkiaan kuusi. Jotenkin se oli vaan niin pahuksen hienoa.

Aapon nimijuhlia järjestettäessä Eetu-eno (silloin 8 v.) huomautti, ettei Aapolla näytä olevan isää ja jatkoi ennen kuin kukaan ehti mitään aikuismaista ”viisautta” siihen tarjota, että ”ehtii isän hankkia myöhemminkin”. Vajaa vuosi sitten Liisa ja Aapo muuttivat Aapon isän kanssa yhdessä asumaan.

Tänään Aapo täyttää kaksi vuotta. Kiitos tästä ajasta ja paljon onnea.

Päivän kunniaksi pitää sulkea konttori hieman aikaisemmin ja sanghaijata Aapo päiväkodista ennen kuin äiti ehtii paikalle.

(Kuvassa Liisa ja Aapo vuosi sitten)

Huonoa hallintoa

Turku lomauttaa, kasvattaa luokkakokoja, tinkii kouluruuasta, lopettaa koulujen kevätjuhlat... Lista on pitkä ja surullinen. Moni tärkeä asia on liipasimella.

Samaan aikaan apulaiskaupunginjohtajien avustajien palkkoja nostetaa 15 prosentilla, noin 3 400 eurosta lähes 4 000 euroon.

Tämä kertoo huonosta hallintokulttuurista sekä veronmaksajien että kaupungin työntekijöiden halveksimisesta. Paskankaan, tai ehkä juuri sen verran, välitetään, mitä ympäristössä tapahtuu. Se nakertaa demokratiaa, luottamusta ja hyvinvoinitia. Se on myös moraalintonta.

Vertailu: Apulaiskaupunginjohtajien apulaisten palkankorotuksella voitaisiin palkata yksi perushoitaja tai koulunkäyntiavustaja. Jos apulaisten toimet lopetettaisiin, voitaisiin niillä rahoilla palkata 7-8 perushoitajaa tai koulunkäyntiavustajaa.

Väitän, että apulaisten toimien lopettaminen ei tavallisen veronmaksajan näkökulmasta tuntuisi missään, sen sijaan perushoitajien tai koulunkäytiavustajien määrän lisääminen toisia osaavia käsiä sinne missä niitä todella kaivataan.