O tempores, o mores, siis oi aikoja, oi tapoja, tuskailivat jo muinaiset roomalaiset. Siitä, miten asiat muuttuvat ja miten se yllättää, sain omakohtaista kokemusta tänään. Alakoulun viitosluokkaa käyvä nuorin lapseni yllätti minut kertomalla, miten luokan syöpäkeräyksessä keräämä potti jakautuu: itse kohteelle, siis syöpää sairastaville 80, luokalle 10 ja kerääjälle itselle 10 prosenttia. Asiasta oli luokassa äänestetty.
Ennenkin keräyksiä on kouluissa järjestetty. Kertaakaan aiemmin en tosin ole kuullut, että ne jyvitetään tällä tavalla.
Tähän asti olen kuvitellut, että hyväntekeväisyys on hyväntekeväisyyttä, ja että koululaisten keräämät tuotot menevät kokonaisuudessaan hyväntekeväisyyteen. Edelleen olen luullut, että oppilaiden osallistumisella niihin on tietety oppimiseen ja kasvamiseen liittyvä idea.
Aiemmin taas talkoilla hankitut rahat on käytetty johonkin yhteiseen projektiin. Tällä luokalla se olisi voinut olla vuoden päässä odottava leirikoulu. Tässäkin olen nähnyt pedagogista ideaa.
En mitenkään käsitä, että koulu tai opettaja äänestyttää lapsia tällaisesta asiasta. Äänestystulos tuskin oli kenelläkään yllätys. Koulun tehtävä on kasvattaa lapsia. Kertoa mm. mikä on oikein ja mikä väärin. Tässä olisi ollut todella hieno mahdollisuus siihen: antaa lapsille mahdollisuus auttaa ilman oman edun tavoittelua niitä, jotka apua tarvitsevat. Ei mikään itsestään selvä hyve nyky-Suomessa. Tulevaisuudessa varmasti vieläkin harvinaisempi, jos koulun linja on todella tämä.
Olisin odottanut, toivonutkin, että tällaisten perushyveiden opettaminen kuuluisi edelleen koululle. Jos kuuluu, tämä luokka menetti siihen hyvän mahdollisuuden.
Mikä lie ollut tässä kasvatuksellinen idea?
