Kaverini ja peruspalveluministeri

Tuli kaksi sähköpostia. Ensin viisikymppiseltä tutulta, jolla ei mene ihan hyvin. Ja pari sekuntia myöhemmin tiedote, jossa peruspalveluministeri Susanna Huovinen ilmoitti kannattavansa työttömien terveyspalvelujen kehittämistä.

Huovisen kannanotto liittyi THL:n työttömien terveyspalveluja koskevan kyselyn tuloksiin. Sen mukaan ”työttömien terveyttä sekä työ- ja toimintakykyä tukevat terveydenhuollon palvelut ovat alkaneet kiinnittyä työttömien palvelukokonaisuuteen.” Tämän lisäksi "Yhteistyö terveydenhuollon, TE-toimiston sekä sosiaalitoimen välillä on selkeästi parantunut.”

Luulen, että kaverini ei ole tätä havainnut. Ehkä tieto tavoittaa THL:n ja stm:n ulkopuolelta vain meidät, jotka olemme oikealla postituslistalla.

Kaverillani on takana vaikea vuosi. Eivätkä edellisetkään vuodet ole helppoja olleet. Kuluneen vuoden aikana hänellä on todettu vakavia sairauksia. Ja ennalta sovittu leikkaus peruutettu syytä ilmoittamatta. Lisäksi unohtivat työvoimatoimistossa uusia hänen työnhakunsa. Sen takia työttömyyskorvauksen maksaminen lopetettiin. Hän olisi antanut asiassa jo periksi, mutta naisystävän tuella se saatiin korjattua.

Itse hän ei oikein jaksa uskoa enää inhimilliseen erehdykseen, vaan puhuu työttömien jahtaamisesta. 

Todettakoon vielä, että kaverini kärsii masennuksesta. Pari vuotta sitten häneltä evättiin mahdollisuus käyttää kotikaupunkinsa mielenterveyspalveluja. Säästösyistä, tietysti.

Tosissani toivon, ja varmaan kaverinikin toivoo, että se mitä tutkimukset todistavat ja mistä ministeri puhuu, todellakin kiinnittyisi todellisuuteen.

Koiran kanssa

Tuttu oli lähdössä kahdeksi viikoksi oikein Amerikkaan. Tiukan paikan tullen lupasin ottaa heidän koiransa hoitoon. Lähtöyönä puhelin soi yhdeltätoista. Oli tullut tiukka paikka. Ja bussi lähtisi parin tunnin kuluttua.

En ollut maininnut tästä kotona ja vaimo ilmoitti saman tien muuttavansa siksi aikaa hotelliin. Aamulla varmistin vaimolta, etten ollut nähnyt unta. En ollut.

Illalla haimme Daisyn. Tyttö oli pikkuisen levoton ja vaelteli ympäri asuntoa. Pari kertaa se parkkeerasi sänkyymme, josta sen aina karkotin. Kunnes se lopulta voitti ja kaivautui kylkeeni peiton alle.

Aamulla kun ehdotin ulosmenoa neiti meni selälleen. Olisi pitänyt rapsuttaa (ne tytöt). Rapsuttamisen sijasta nappasin koiran kainaloon, kannoin eteiseen ja lähdimme lenkille. Ilma oli upea ja kiertelimme jokirannan toista tuntia. Ilokseni haukku oli sen verran suden sukua (oikeasti Mopsin ja Chi tzun sekoitus), että jaksoi lönkötellä pidemmänkin matkan.

Vaimokaan ei muuttanut hotelliin, vaan ystävystyi Daisyn kanssa. Tyttärenpojan kanssa ulkoilutimme Daisyä. Kuusivuotiaalle koiran taluttaminen ja silittäminen oli kova juttu. Etenkin kun omaa lemmikkiä ei ole. Muutama kerran Daisy oli myös kanssani töissä. Siinä se veteli sikeitä kun minä huhkin journalismin kivipelloilla.

Pikku hiljaa aloin ymmärtää paremmin myös ”koiraihmisiä”. Onhan haukku mukava, ihan oikeasti, ja siitä on paljon seuraa. Toisaalta vakuutuin siitä, että elämänrytmimme on sellainen, ettei koira siihen sovi. Tosin se saisi paljon liikuntaa, ja voisin aika usein ottaa sen töihinkin, mutta vastapainoksi se joutuisin olemaan usein pitkiä päiviä ja iltoja yksin. Tuskin enempää kuin koirat keskimäärin, mutta kuitenkin liikaa.

Kaksi viikkoa meni nopeasti ja mukavasti. Ennen kuin Daisy lauantaina palasi omaan kotiin, kävin sen kanssa aamulenkillä. Satoi. Ensin se laittoi nelivedolla vastaan, ettei lähde sateeseen. Sitten se istui puun alle suojaan ja viestitti, että tästä en lähde mihinkään. Uskoinhan minä.

Etätyön epäilyjä

Tänään vietetään kansallista etätyöpäivää. Toimenkuvani vuoksi luen itseni etätyön konkareihin. Kotona tein töitä useita vuosia. Lisäksi olen tehnyt töitä kesäasunnolla, asuntoautossa, kirjastoissa, junissa, leirintäalueilla, hotelleissa jne.

Nyt minulla on työhuone kodin ulkopuolella. Ja hyvä niin.

Se, että tuosta vaan ryhdytään tekemään etätöitä päivä silloin ja toinen tällöin, kuulostaa hienolta. Ei se ihan niin yksinkertaista ole.

Muistan kun aloitin työnteon kotona. Oli hämmästyttävää, miten tärkeätä oli tiskata, pestä pyykkiä tai tehdä joitain muita kodin askareita sen sijaan että olisi tehnyt töitä. Ja muitakin häiriötekijöitä löytyy. Moni muu on huomannut saman. 

Vei aikansa ja vaati vaivansa, että sai vedettyä tähän rajat.

Kotiväki sentään oppi melko nopeasti, että isä tekee töitä, vaikka missään työpaikalla ei ollutkaan.

Tänään Turun Sanomien jutussa kaveri istuu olohuoneen nojatuolissa läppäri sylissä ja sanoo tekevänsä 1–2 etätyöpäivää viikossa. Työtä hän tekee siinä olohuoneessa. On matala sohvapöytä ja muu olohuonekalustus. Nätti, mutta työergonomian kannalta surkea.

Sitten on nämä, jotka sanovat tekevänsä kesämökillä töitä. Yleensä mökillä on muitakin ja tilat ovat ahtaat, joten työrauha on olematon ja muutkin työolot usein surkeat. Sitten mökillä on niin paljon kaikkea muuta, että sitä joko jättää työt sopivampaan ajankohtaan (sinne työpaikalle) tai sitten tekee työt hampaat irvessä mahdollisimman nopeasti, jotta pääsisi mukaan siihen muuhun mukavaan. Sanoisin, että parhaimmillaankin näissä oloissa syntyy korkeintaan kohtalaista jälkeä.

Kun joitakin vuosia sitten vuokrasimme saaristoresidenssin Taalintehtaalta, niin ajattelin, että teen osan ajasta siellä työtä. Jonkun verran sitä yritinkin, mutta ei oikein natsannut. Nyt elokuussa viimein tajusin, mikä mättää: miksi ihmeessä tekisin töitä paikassa, jossa työolot ovat huonot ja mieli tekee koko ajan tehdä jotain muuta, lähteä kalaan, metsään, lenkille, uimaan.... Niin hölmö en sentään ollut, että olisin yrittänyt tehdä töitä silloin kun muuta perhettä oli paikalla.

Kun saaristossa tehdyn etätyöpäivän päätteeksi käy kaupassa ja tekee muut rutiinit, niin kas kummaa, siihen se päivä hävisi, eikä mitään mikä olisi kertynyt plussan puolelle tarttunut haaviin. Ellei sitten koe plussaksi, että muu perhe on sadan kilometrin päässä. 

Voi se tietysti olla toisinkin. Moni tekee hyvää jälkeä etätyössä. Se, että, etätyötä tarkastellaan pelkästään positiivisesti ja tavoiteltavana vaihtoehtona, antaa siitä kuitenkin hyvin epärealistisen kuvan.

Heippa Sony

 Tuli taas nautittua nykyajan asiakaspalvelusta. Kiitoksia vaan Sony.  Olette onnistuneet tekemään takuuseen liittyvän asioinnin mahdollisimman vaikeaksi.  Miksi?

Kävi siis niin, että pojan noin 3 kk vanha Sony Experia Go puhelin hajosi.  Olimme ostaneet sen Mustasta Pörssistä, joka on sittemmin  lopettanut toimintansa Turussa. Aloin siis etsiä netistä takuuhuoltoa.  Aikani siellä pyörittyäni päädyin Sony .fi –sivustolle.  

Koetin löytää sivuilta Turusta paikallisen takuuhuollon. Ei löytynyt. Sen sijan löysin puhelinnumeron, missä piti saada ns. tukea. Soitin ja kuulin, että numero oli väärä.Tukea olisi saanut ilmeisesti kaikkeen muuhun paitsi matkapuhelinongelmiin. Tämä kaikki tietysti englanniksi. Sain kuitenkin uuden  numeron, jossa piti saada apua matkapuhelinongelmiin.  

Piti ja piti. Numero ollut käytössä.

Palasin Sonyn sivuille ja löysin uuden ”tukinumeron”. Tällä kertaa vastattiin Suomeksi. Nyt sain kuulla,  että olin ihan väärillä sivuilla. Matkapuhelimet eivät kuulemma edes kuuluneet firman repertuaariin. Myöhemmin sain huomata, että kyseinen henkilö oli perehdytetty huonosti työhönsä. Ehkä perehdytys oli ollut käsky  tutustua Suomen Sonyn nettisivuihin.

Seuraavaksi menin Mustan Pörssin sivuille. Sieltä löytyikin lupaava numero: kehotettiin soittamaan  takuuasioissa. No, osoitetta  tai edes numeroa en sieltäkään saanut. Sen sijaan minut neuvottiin palaamaan Sonyn sivuille ja chattamaan Sonyn ”tuen” kanssa.

Pakkohan oli yrittää, vaikka v-käyrä huiteli jo kriittisen korkealla. Chatin toisessa päässä vastasi herra Ali. Englanniksi tietenkin. Aikani chattailuamme sain tietää, että huoltopiste löytyy Salosta Hämeentieltä.  Postimaksut minun pitäisi maksaa itse.

Lähetin noin tunti sitten sähköpostia Saloon SCH-huoltoon.  Nyt odotellaan milloinkerkiävät vastata.

ps. Vastaus tuli reilussa tunnissa. Pitäisi toimittaa luuri Saloon tai valtuutetulle Sony-kauppiaalle, joka hoitaisi sen eteenpäin. Kokeilen jälkimmäistä. Kysyn, ketä suosittelevat.  Katsotaan, miten käy. 

Suomi nousuun ja subjektiivinen päivähoito-oikeus

Keskustelu Suomen tulevaisuudesta on hukassa. Pitkän päälle ei kamalasti merkitse, nouseeko eläkeikä yhtään, muutamalla vuodella, tai vaikka sataan vuoteen, jos samaan aikaan suuri osa porukasta jää työelämän ulkopuolelle ennen nykyistä eläkeikää, kun vaan ei enää jaksa tai työtä ei ole. Tai, jos joka neljäs tai viides nuori on työttömänä ja suuri osa lopuista jossain muualla kuin oikeissa töissä. Siis sellaisissa, joista saa palkan, jolla tulee toimeen.

Keskustelussa nousee esille aina silloin tällöin subjektiivinen päivähoito-oikeus. Siis se, että esimerkiksi työttömän lapsella on oikeus päivähoitopaikkaan siinä kuin työllisenkin. Osa ihmisistä haluaisi lopettaa sen tai ainakin rajoittaa sitä. He sanovat, että sitä käytetään väärin,  se on vastoin lapsen etua, vanhemmat ovat laiskoja, työttömät nyt erityisesti.... No, tunnette listan.

Mutta, jos oikein tarkkaan katsotaan, niin mikä edellä mainituista edustaa lapsen etua? Tai miten silpputyöläinen järjestää arkensa, jos lapsella ei ole hoitopaikkaa? Jättää lapsen yksin kotiin, ei ota työtä vastaan, kuskaa lasta minne milloinkin? Siinä ne vaihtoehdot sitten ovatkin. Entä lapsi? Hänen oikeutensa turvalliseen elämään, pysyvään hoitopaikkaan, kavereihin?

Väitän ihan vakavissani, että subjektiivisen päivähoito-oikeuden säilyttäminen on äärimmäisen tärkeä Suomen tulevaisuuden kannalta. Ainakin miljoonaa kertaa tärkeämpi kuin joku brändityöryhmä.

Subjektiivinen päivähoito-oikeuden avulla lapsiperheet voivat järjestää elämänsä järkevästi erilaisissa tilanteissa, myös lapsen kannalta hyvällä tavalla. 

Lisäksi tarvittaisiin nuorille töitä, tuntuvat korotukset lapsilisiin ja kaikenlaista muuta tukea lapsiperheille. Se olisi yksi tärkeä osa onnistunutta tulevaisuuspolitiikkaa. Lisäksi koko sosiaalipolitiikka pitäisi ajatella uusiksi nykyisen (työ)elämän kannalta.

Siitä se lähtisi, Suomi nousuun.