Saako nälkäänsä varastaa ja mikä on varkaus?

Brittipastori Tim Jones on lehtitietojen mukaan tulkinnut seitsemättä käskyä "Älä varasta" uusiksi. Jos on riittävän köyhä, voi varastamisen hyväksyä, kunhan varastaa vain minkä todella tarvitsee, eikä varasta pienestä kulmapuodista, vaan isosta marketista.

Ei iso yllätys, että kirkko, poliisit ja kauppiaat ovat pastori Jonesin kanssa eri mieltä.

Olen pohtinut samaa problematiikkaa useamman kerran. Esimerkiksi vuosien 1917 ja 1918 tapahtumien yhteydessä. Pula ruuasta oli yksi kansalaissotaan johtaneista tekijöistä. Sodan jälkeen jaettiin tuomioita milloin milläkin oikeudella mm. varastamisesta. Luvattomasta ruuan ottamisesta saatu tuomio saattoi olla jopa se äärimmäinen.

Ruoka ei maasta suinkaan ollut loppu. Joillain sitä oli reipaasti yli omien tarpeitten, ja musta pörssi toimi. Rahalla sai, ja keinottelijat keräsivät muhkeat voitot. Oikeuteen näistä piireistä päätyi tuskin kukaan.

Onko omaan tai lapsensa nälkään varastaminen todella rikos?

Entä nyt? Jos köyhä vie rikkaalta omenan tai kinkkuleivän, on kyse rikoksesta ja seitsemännen käskyn rikkomisesta. Jos rikas käyttää hyväkseen köyhän ihmisen hädänalaista asemaa oman varallisuutensa kartuttamiseen ja aiheuttaa samalla lisää kurjuutta, on kyse liberalistisesta talouspolitiikasta, jolla on valtion, poliisin ja kirkon suoja.

Onko tämä nyt ihan kohdillaan?

Mikä oikeastaan on varkaus?

Ruotsalaisessa saunassa

Ensimmäisen kerran elämässäni kävin ruotsalaisessa saunassa. Paikka oli Hellasgården Nackassa, missä samalla pääsi pulahtamnaan vilpoisaan mereen. Bussimatka Slussenilta kesti noin 15 minuuttia.

Kokemus ruotsalaisten avantouimareitten paikasta oli kaikin puolin positiivinen. Saunassa oli riitävästi lämpöä, ja vain yksi alkuasukas luki lehteä alalauteella. Hänet häädetiin saunasta tuota pikaa.

Saunakulttuurissa oli kuitenkin eroja. Miehet ja naiset saunoivat eri saunoissa, mutta mereen mentiin alasti, samalta laiturilta ja samaan aikaa. Ihan hyvä niin.

Porukka saunalla oli mukavaa. Heikommallakin ruotsilla pääsi juttuun mukaan. Kohteliaisuuta tai ei, mutta suomalaista sauna- ja avantouintikulttuuria tunnuttiin arvostettavan.

Huonoa palvelua eli terveisiä VW-autoon

Auto hajosi kesken ajon täällä Turussa. Matkaa VW-autoon oli 150 metriä. Auto on merkiltään VW Passat. Olin kaiken lisäksi juuri lähtenyt VW-auton pihalta.

Kävelin takaisin VW-autoon ja kerroin huoleni: autoni olisi 150 metrin päässä eikä käynnisty. Se, että olisin saanut työntöapua noin 10 minuutiksi tai että he olisivat voineet hoitaa auton korjaamon pihalle, ei käynyt laatuun. Jotenkin odotin, että asiakaspalveluun - tai jopa hyviin tapoihin - tuollainen olisi kuulunut. Jälkimmäistä kysyinkin, mutta vastaus oli, että minun pitäisi itse se sinne hoitaa.

Lähin korjausaika löytyi keskiviikolta. Varasin sen. Päästyäni ulos mietin uudelleen. Ei se perkele näin voi mennä. Auto ihan korjaamon vieressä ja minun pitäisi se yksin lykätä tai hälyttää apua jotta saisin sen korjaamolle.

Soitin toiseen korjaamoon ja hinausauton paikanpäälle. Huomenna soitan WV-autoon ja peruutan ajan. Niin se vaan menee.

Sattuneesta syystä menimmee bussilla illalla Eetun harkkoihin Imppariin. Painoin stop-nappia yhtä pysäkkiä liian aikaisin, jolloin fiksu kuljettaja ilmoitti, ettei teidän vielä kannata jäädä pois. Kiitos.

Hyvästä journalismista

Osallistuin viikonloppuna Journalistiliiton Turun, Pirkanmaan ja Satakunnan osastojen hyvää journalismia pohtineeseen seminaariin. Sen annin voi tiivistää neljään pääkohtaan:

1. Kerronnallinen ote sopii journalismiin.

2. Journalismilla on vaikutusta ja vaikutus on erilainen eri ihmisiin, mutta miten se oikein menee on edelleen tutkimuksen alla.

3. Uuden aikakauslehden perustamisessa tärkeintä on raha. Ideat ovat jo olemassa.

4. Työmarkkinakentällä liitto on menettänyt asemiaan sitten seitsenkymmenluvun.

Yhteenvetoni on, että seminaari oli ok - kannatti seilata Turusta Tukholmaan ja takaisin -, hyvän journalismin metsästys jatkuu, ja että toimittajilla on joskus mennyt paremminkin.

Hyvän journalismin taitamisen vaikeus sai vahvistuksen eilen Urheiluruudussa. Siinä kerrottiin, että mäkihyppääjä Harri Olli oli riidellyt tyttöystävänsä kanssa. Joku urheilupomo kommentoi sitä jotenkin niin, että "Harrin yksityisasia" ja ettei liitto ainakaan tässä vaiheessa reagoi siihen.

Yksityisasia hyvinkin kun se päääuutisten yhteydessä kerrotaan. Ovatko nuoren urheilijan riidat tyttöystävän kanssa - tai yksityiselämä ylipäätään - sellaisia, että niitä pitää tällaisilla foorumeilla käsitellä? Hyvää journalismia? Sanoisin jyrkästi, että ei.

Ehdotan, että urheilujournalismi palaa juurilleen: Miltä nyt tuntuu?

Perjantai 13. päivä

Olen lievästi taikauskoinen. Esimerkiksi numeroiden suhteen. Taikauskoni alkoi 8.8.1988, jolloin sain tietää voittaneeni lotossa 88 markkaa. Kasi on kiinalaisten onnennumero ja vuosi 1988 oli kiinalaisten onnenvuosi. Tuskin miljardi kiinalaista ja niin vanha kulttuuri väärässä ovat.

Muutama vuosi sitten olin Savonlinnan oopperajuhlilla. Oli perjantai 13. heinäkuuta ja minulla paikka 14 riviltä 13. Esitys oli loppuunmyyty, mutta se viereinen paikka, numero 13, oli tyhjä. Oli ihan pakko istahtaa siihen hetkeksi. Tämän muistan mutta en sitä, mikä ooppera Olavinlinnassa esitettiin.

Tämä perjantai 13. päivä on onnellisesti ohi. Se oli hyvä päivä: töissä ahkeroin ja lenkillekin ehdin. Illalla saatoin Eetun partsaleirille ja Aapo tuli yökylään.

Lapsista koekaniineja

Ensimmäiseksi mieleen tulee natsi-Saksa, sitten Stalinin Neuvostoiliitto ja kolmanneksi että ei helvetti, ei ole totta.

Totta se kuitenkin on: sosiaali- ja terveysministeriössä valmistellaan lakia, joka antaisi lapselle oikeuden itse arvioida osallistuuko hän lääketieteellisiin tutkimuksiin vai ei. Vanhemmilla ei olisi asiaan mitään sanottavaa, eivätkä he edes saisi tietää, missä ja millaisissa testeissä heidän lapsiaan käytettäisiin. Lapsen kypsyyden tehdä osallistumistaan koskeva päätös arvioisivat asiantuntijat.

Ai ketkä? Eikä yhteyksiä lääketeollisuuteen? Ei manipuolointia? Ota piikki niin saat karkin.

Lakiehdotuksen perusteluissa viitataan YK:n lapsenoikeuksien julistukseen. Todella härskiä. Kyllä lapsia pitää kuunnella, mutta heitä pitää myös suojella ja rakastaa. Se on vähän niinkuin vanhempien hommaa.

Esitys on kuin jonkun totalitarismia kannattavan uusnatsin julistuksesta. Lain puolesta tämän päivän TS:ssä puhuu kuitenkin hallitusneuvos Päivi Kaartamo. Hän ei ymmärrä, miksi vanhempien pitäisi välittää koko asiasta.

Olisiko hallitusneuvoksella henkisen kypsyyden arvion paikka?

23. isänpäivä

Niin se aika rientää. Vietin isänpäivää 23. kertaa. Eetu aamiaisella kyseli, että mitä siitä ajattelet. Vastasin jotain siihen suuntaan, että samat ajatukset kuin Korkesaaressa apinatalon edessä: mitähän ne minusta ajattelee. Se oli vitsi.

Oikesti isänä oleminen on upeaa Jos en olisi isäksi päässyt, olisi elämäni ollut köyhempää ja tylsempää. Tyhmempikin varmasti olisin, sillä lapsia kasvattaessa kasvaa itsekin. Lasten myötä myös sellaiset asiat kuin rakkaus ja kärsivällisyys saavat aivan uusia ulottuvuuksia. Isänä on siis mukava olla. Tärkeääkin se on.

Lahjaksi sain Carlos Ruiz Fafonin "Enkelipelin". Kesällä luin häneltä Tuulen varjon. Tajuttoman hyvä kirja. Olimme silloin Barcelonassa, mihin kirjan tapahtumat sijoittuvat. Paikallisväri lisäsi lukunautintoa.

Otan "Enkelipelin" työn alle kunhan Lipposen muistelmat on selvitetty.

Yritysverotuksesta

Björn Wahlroos vaatii Turun Sanomissa yritysverotuksen pienentämistä. Perusteluna se, että se olisi ainoa tapa pitää yritystoiminta täällä.

Olisikohan ihan noin? Viimeiset vuodet ovat osoittaneet, että ainakin pörssiyhtiöiden omistajien ensisijainen tavoite on (ainakin hyvin usein) ollut saada mahdollisimman suuret osingot. Väitän, että verotuksen keventämisen hyöty valuisi osinkoihin, ei yrityksen toiminnan kehittämiseen.

Toiseksi väitän, että yritystoiminnan kannalta tärkeämpää kuin äärimmäisen alas painettu verotus on hyvä yritysympäristö, jossa häiriötekijöitä on vähän: infrastruktuuri pelaa, on ammattitaitoista työvoimaa, ei tarvitse lahjoa eikä pelätä kiristystä eikä yhteiskunnallisen eriarvoisuuden aiheuttamia ristiriitoja ja niiden usein varsin ikäviä ja dramaattisia seurauksia.

Väitän siis, että hyvinvointiyhteiskunta on myös yritysten kannalta paras malli. Sen ylläpitäminen edellyttää kuitenkin verovaroin ylläpidettyjä palveluja ja epäkohtien tasaamista. Kohtuullista siis on, että myös yritykset maksavat veroja siinä missä työntekijätkin.

Puolueosaston kokouksessa (pitkän tauon jälkeen)

Useampi vuosi on vierähtänyt niiin etten ole osallistunut puolueosaston (sd) kokoukseen. Viime torstaina otin itseäni niskasta ja marssin Työväentalolle Turun urheiluväen sos.dem. yhdistyksen kokoukseen.

Nostetta oli heti: pääsin johtokuntaan ja piirikokoukseen varaedustajaksi.

Kohti Tukholmaa (taas)

Anne ilmoitti meidät sunnuntaina Tukholman maratonille 5.6.2010.

Sopiva harrastus tällaisille Urheiluväen sos.dem. yhdistyksen jäsenille. Terveisiä vaan tovereille: jos meitä taas kokouksissa ei näy, niin olemme lenkillä.

Tavoite on jälleen kova: päästä läpi joten kuten, mutta kunnialla. Anne aikoo juosta matkan alle viiiden tunnin. Reipas tyttö.

Pidin tänään palaverin valmentajan, tunnetun naantalilaisen kunnallis- ja urheilumiehen Heikki Aallon kanssa. Hessu painotti lepoa ja muistutti, että ukko käy jo kuuttakymmentä. Eikä pidä kilpailla nuorten naisten - kuten Annen - kanssa.

Viisas mies.

Hitsi kun älykästä (Hyvä Suomi!)

Tein keväällä jutun, jossa käsiteltiin suomalaisten ja Suomen hyviä puolia. Niitä oli paljon. Yksi ylpeyden aihe oli se, ettei Suomessa esiiinny korruptiota. Nyt ymmärrän, miksi ei. Kansanedustajalle saa antaa rahaa miten paljon tahansa ja hän ottaa sitä vastaan ihan sikana, mutta lain mukaan se ei ole lahjontaa eikä lahjuksen vastaanottamista.

Voi hitsi kun älykästä. Ihan briljanttia. Kun laki ei tunnista lahjontaa, niin sitä ei tietenkään voi esiintyä. Tällä tavalla voitaisiin hankkiutua eroon muistakin ongelmista, kuten liikennerikkomuksista, perheväkivallasta... Jos lainsäätäjä kieltää niiden olemassaolon, niin ei niitä sitten ole.

Mikä on seuraavien vaalien äänestysprosentti? Veikkaan, että 52,5.

Viisikymppisen mietteitä

Eilen tuli mittariin 50 vuotta. Äitini isä kuoli 50-vuotispäivänään.

Laittaahan se ajattelemaan. Kiitollinen saan olla paljosta.

Lapset ovat aika isoja, ja yksi lapsenlapsikin on jo siunaantunut. Lasten kanssa menee aika hyvin. Tervehtivät, eivätkä mahdottomasti hauku. Vaimon kanssa kulkee upeasti kunhan muistan olla samaa mieltä ja välillä kehua.

Töitä on tullut tehtyä, ja samalla toteutettua sitä ammatillista unelmaa, joka joskus lukioaikoina syntyi. Kun en ole parempaa keksinyt (tai parempaan kyennyt) niin tätä saraa on kynnetty. Jos ei muuta niin aikamoisen määrän tekstiä olen kirjoittanut. Ihan hyvä homma, vaikka toimittaja-opintoja ensi vuoden alussa aloittavaa Liisaa olen kehottanut vielä harkitsemaan. Tai, jos ihan rehellinen olen, niin on tämä yksi maailman upeimmista ammateista.

Juhlittiin Isposten uimarannalla Avantouimareitten saunalla. Väkeä oli mukavasti: sukulaisia sekä uudempia ja vanhempia tuttuja ja kavereita. Kutsuja lähettelin toivorikkaasti laajalla pohjalla. Moni vastasi tulemalla paikalle, moni muuten muistamalla. Se teki minut hyvin onnelliseksi.

Ilma oli käsittämättömän upea: aurinko paistoi ja merivesi oli 17 astetta lämmintä. Kiitos Kyllikille ja Valtsulle ainoan lapsenne oivallisesta viisikymmenvuotispäivän valinnasta 50 vuotta ja 9 kuukautta sitten. Missä sitten ikinä lienettekin.

Hyvä Jutta ja ohhon

Ilahduin vilpittömästi kun Jutta Urpilainen jokin aika sitten totesi, että kolme tonnia kuukaudessa on hyvä palkka. Niin se on, sillä tilastojen mukaan yli 3,6 miljoonaa suomalaista tienasi vuonna 2007 alle 2 750 euroa kuukaudessa. Sen suuremmista tuloista osalliseksi pääsi ainoastaan 630 000 hyväosaista. Yli viiden tonnin kuukausiansiolle pääsi enää runsaat 107 000 kansalaista.

Urpilasen rajanveto 3 000 euroon sai aikaan kohtalaisen keskustelun. Pääasiassa sitä ivattiin. Jäi käsitykseksi, että jokainen nyt vähintään kolme tonttua kuussa tienaa. Kokoomuspoliitikkojen ohella päällikkötoimittajat olivat ahkeria nälvijöitä. No, heille 3 000 euron kuukausipalkka onkin pieni.


Ymmärsin, että Urpilaisen ajatuksena oli mm. verouudistusta ajatellen nootittaa SDP vahvemmin pieni- ja keskituloisten asiaa ajavaksi puolueeksi. Sitä on meinaan odotettu.

Pian kolmen tonnin avauksen jälkeen toveri puheenjohtaja määritteli pienituloiseksi vähemmän kuin 2 960 euroa kuuukaudessa tienaavan. Keskituloinen mahtui nyt 40 euron marginaaliin.

Ei mennyt kauaakaan, kun Urpilainen korjasi hyvätuloisen rajan kuuteen tuhanteen euroon. Tällä haarukalla (2 960-6 000 euro) myös kansanedustajat ja päällikkötoimittajat menevät keskituloisten kastiin. Liikuttavan innokkaasti mediassa myös todistettiin, että keskitulon määrittäminen on äärimmäsen vaikeata, ellei peräti mahdotonta. Pitkästä matikasta B:n kirjoittaneena en tätä usko.

Olisikohan käynyt niin, että SDP:n puoluetoimistossa kalkulaattorit sekosivat ja Jutta itsekin alkoi uskoa nälvijöitään. Ei olisi kannattanut. Hyvä avaus meni harakoille ja kääntyi itseään vastaan.

Hollantilaisherra puskapaskalla Kupittaalla

Tänään alkoivat naisfutiksen EM-kisat. Turussa ottivat yhteen Hollanti ja Ukraina. Oranssiin pukeutuneita hollantilaiskannattajia oli Kupittaalla jo ennen pelin alkua. Kupittaaalla oli myös lajiesittelyjä, musiikkia ja muuta mukavaa. Yksi vain oli joukosta poissa: yleinen helpotuslaitos isompia ja pienempiä hätiä varten. Tai oli niitä, yhdessä nurkassa kolme, vailla minkäänlaista opastusta.

Turun vessapolitiikka ajoi oranssiin pukeutuneen vanhemman herrasmiehen vähemmän miellyttävälle puskapaskalle. Sen verran harvaa pusikko Kupittaalla on, että kovin intiimiksi toimitus ei muodostunut. Harmaapäinen rouva seurasi toimitusta vierestä vaivautuneen tuntuisena.

Hätä ei lue lakia. Itsekin vieraissa kaupungeissa hätää kärsineenä ymmärrän hollantilaisherraa. Minkäs teet.

Turulle tapaus on häpeäksi. Edes silloin kun järjestetään tapahtumia, ei ymmärretä hankkia asiallista määrää vessoja. Puhumattakaan siitä, että kaupunkiin olisi järjestetty edes jonkintasoinen yleisten vessojen verkko turisteja ja meitä hädänalaisia veronmaksajia varten.

Onnea Anne

Vaimo kulta 46 täytti,
ihanalta yhä näytti.

Kesähuumoria: Raimo Sailas ja ilmastonmuutos

Raimo Sailas on taas jyrissyt: päiväkotiryhmiä on suurennettava ilmastomuutoksen takia. Mitä ihmettä Sailaksella on lapsia ja lapsiperheitä vastaan? Vai onko pieniä kiva lyödä kun eivät yllä lyömään takaisin? Onko Raimolla ollut vaikea lapsuus?

Eikö ilmastomuutosta voisi älykkäämmin torjua pienentämällä esimerkiksi poliittisten valtiosihteereitten ryhmäkokoa tai leikkaamalla ylimmän virkamiesjohdon huippupalkkoja? Näyttäisikö Raimo esimerkkiä?

Ei takuulla näytä. Sillä tiellä vastassa olisivat isot pojat ja omat edut. Parempi kiusata niitä, joilla ei ole muskeleita antaa takaisin.

Kesähuumorin huikeaa kukintaa (puoluerahoituksesta)

Pitkin kesää on puhutttu puolueiden ja poliitikkojen rahoituksesta. Kuka saa mitäkin ja miten paljon, ja mitä vaikutusta sillä on. Rehellisyyttä ja avoimuutta on vaadittu topakasti, ainakin naapurilta.

Vakavalla naamalla on myös väitetty, ettei politiittiseen koneistoon annetuilla euroilla ole vaikutusta päätöksentekoon. Tai ettei sillä edes yritetä vaikuttaa. Voi tätä kesähuumorin huikeaa kukintaa.

Toimiiko homma sitten toisinpäin? Maksoiko Nova group keskustalla puoluesihteeri Jarmo Korhosen taloudellisista neuvoista? Tuloksista päätellen se on hyvinkin mahdollista.

Siviiliin

Vanhempi poikani Juuso sai asevelvollisuutensa päätökseen perjantaina, kolme päivää sitten. Sotilasarvoltaan hän on jääkäri ja statukseltaan tulenjohtaja. Puoli vuotta Säkylässä Porin prikaatissa vierähti ilmeisen kivuttomasti. Väittäisin, että siitä oli nuorelle miehelle jopa hyötyä. Ainakin paino laski ja kunto kohosi. Molemmat oikein huomattavasti. Muutakin myönteistä olen ollut havaitsevinani.

Omista armeija-ajoistani on vierähtänyt kolmisenkymmentä vuotta. Armeija oli minulle pakollinen paha ja pohdin vakavasti myös siviilipalvelusta. Inttiin menin pitkälle käytännön syistä. Palvelin viestimiehenä rannikkotykistössä. Pisimmän pätkän Örön linnakkeella.

Örö oli kumma paikka. Sinne ei kukaan halunnut. Sen havaitsi myös sinne komennetuista upseereista. Heitä oli kolme: patterin päällikkö, joka rakasti ratsastushousuissa tepastelua, vaikka hevosia ei ollut mailla halmeilla. Varusteisiin kuului myös ratsupiiska ja preussilaisen kurin ihannointi.

Patterin vääpeli oli hissukka, joka rakasti junia, harrasti pienoisrautateitä ja osasi rautatieaikataulut ulkoa. Kolmas kapiainen, patterin apulaispäällikkö menee ns. normaalin kirjoihin niin että paukkuu. Mikä lie hänen syntinsä, että oli Örööseen komennettu? Liian fiksu vai vahtimaan kahta edellistä?

Me muut olimme kelpo jengiä, myös aliupseerit. Heistä toinen oli Kosken Seppo, joka kanssa pidämme edelleen yhteyttä. Nykyisin Sepi myy asuntoautoja Raisiossa. Toinen alikessu oli joviaali porilainen kaveri, jonka nimi on muististani jo hävinnyt.

Tietokoneongelmia

Kaksi päivää sitten tähän työkoneeseen iski virus, troijalainen. Käyttis piti asentaa uudelleen. Kiitin luojaani, että olen aika tarkka poika varmuuskopioiden suhteen. Nyt takkuaa vielä se, etten saa ulkopuolista näyttöä toimimaan tässä.

Hetki sen jälkeen kun Liisa oli eilen illalla saanut tämän koneen toimimaan, sanoi kotikoneemme yhteistyön irti. Tänään aamulla kun käynnistin reilu viiikko siten hankimani läppärin, aloiti se vikaherjauksella ja ryhtyi tarkistamaan kiintolevyä. Sitä se on tehnyt pian tunnin.

Ei tule vahinko kello kaulassa, eikä yleensä yksin.

En jäänyt koukkuun (maratonin opetuksia II)

Kului runsas kuukausi ennen kuin olin ensimmäisen kerran (2.7.) lenkillä maratonin jälkeen. Odotin jotain ekstaasia, mutta sainkin viiden kilsan verran hikistä äheltämistä reidet tönkköinä. Eilen kävin toisen kerran lenkillä. Tuntui pikkaisen paremmalta.

Vaikka nyt mietin "uran jatkamista" lokakuussa Kankaanpään maratonilla, niin voin todeta, etten ylenpalttiseen juoksemiseen ainakaan koukkuun jäänyt. Reilu kuukausi ilman lenkkiä, vaikka puolet sairaana ja puolet matkoilla, sujui ilman suurempia viertusoireita.

Juhlan paikka sähkömiesten suvussa

Vietettiin eilen pienimuotoisia kekkereitä Liisan valmistumisen kunniaksi. Vanhimmasta lapsestani tuli elektroniikka-asentaja. Paljon onnea. Minusta on todella upea juttu, että ihmisellä on kunnollinen perusammatti. Se antaa hyvän pohjan mennä eteenpäin, tai pysyä paikoillaan. Ihan kuin itsestä parhaalta tuntuu.

Ammattitaidosta kannattaa olla ylpeä. Viisikymppisenä maisterina vakuutan, ja tarvittaessa myös perustelen, että ammatillinen tutkinto on vähintään yhtä kova ja arvostettava asia kuin akateeminen tutkinto.

Vuosi siten sen tajusin - kiitos serkkuni Riitan - , että olemme sähkömiesten sukua. Juhlimme tuolloin Juuson valmistumista automaatiosasentajaksi. Myös isäni Valtteri oli sähkömies, vaikka hallitsi myös monet muut kädentaidot. Isoisäni Väinö, jota en ikinä tavannut, oli hänkin sähkömies. Nyt myös molemmat aikuisikään ehtineet lapseni ovat sähkömiehiä. Ilmeisesti ihan vapaasta tahdostaan. Nyt odotan mielenkiinnolla, millaisia uravalintoja nuorin poikani Eetu (10 v.) tekee.

Historiaa opiskelleena humanistina tunnen itseni porukan mustaksi lampaaksi.

Ei onne Holmlundille

Tasavallan presidentti on myöntänyt sisäministeri Anne Holmlundille sotilasansiomitalin.

Onko perusteluna ollut koululaisten ampumaharrastuksen lisääntyminen?

Sairasta.

En onnittele enkä hyväksy.

Maha määrää vauhdin (maratonin opetuksia I)

Juoksin ensimmäisen maratonini viime lauantaina Tukholmassa. Lähtöhetkellä lämpöä oli 25-26 astetta, pahimmillan matkan varrella 29 astetta. Tarkeni.

Ensisijainen tavoite oli selvitä maratonista hengissä. Se onnistui. Kunnianhimoisempi oli juosta se viiteen tuntiin. Se ei onnistunut. Matka taittui aikaan 5.25.34. Anne oli vartin nopeampi. Kuvassa minä sekä kaunis ja kovakuntoinen vaimoni.

Viiden tunnin ylityksestä 10 minuuttia laitan helteen syyksi, loput epäonnistuneen viimeistelyn piikkiin. Tankkasin turhankin reilusti ainakin siihen nähden, etten viimeiseen viiikkoon jalan säästelyn takia tehnyt kuin yhden vajaan kympin lenkin.

Puoliväliin asti meni hyvin. 25 kilometrin kohdalla maha ilmoitti sanovansa yhteistyön irti, jos vauhti ei laske. Anne lähti omille teilleen ja minä hölkötin mahan määräämää vauhtia loppuun.

Tästä huolimatta nousin puolivälin jälkeen sijalta 10 814 sijalle 10 145. Stadionilla otin huikean loppukirin ja ohitin roiman joukon kilpakumpaneita vielä viimeisessä kaarteessa ja loppusuoralla. Maaliin tullessani nostin kädet pystyyn ja huusin JEE.

Tärkeintä on liike (Kohti maratonia, osa 3)

Tämä maratoni-projekti on opettanut minulle paljon. Tärkein (tai ehkä toiseksi tärkein) opetus on ollut, ettei sillä ole lopulta hirveän suurta merkitystä, juoksenko maratonin vai en. Tärkeää sen sijaan on, että olen tehnyt oman osuuteni. Jos se ei riitä, niin ei sitten.

Missään nimessä asian vuoksi nähty vaiva ei ole ollut turhaa. Annen kanssa on ravattu pitkin poikin Turkua ja vähän muuallakin. Kunto on paremi kuin ikinä ja maha pienempi kuin aikoihin. Monet asiat on lenkeillä puitu. Välillä on käyty hirveitä riitojakin. Pisin riita on kestänyt puolikkaan maratonin verran.

Olen löytänyt itsestäni myös bernsteinlaisen maratoonarin. Tavoite on hyvä olla olemassa, mutta matka kohti sitä on kuitenkin Se tärkein juttu. Jos pyrkimys on rehti ja vilpitön, on tuloskin melkoisella varmuudella sellainen. Vaikka ei saisikaan juuri sitä mitä on tilannut.

Tärkeintä on liike!

Huipun tuskaa (Kohti maratonia, osa 2)

Tänään olen ymmärtänyt, millaista helvettiä on huippu-urheilijan elämä. Edessä uran tärkein kisa, valmistauduttu on ties miten pitkään. Sitten hieman ennen koitosta ilmaantuu erilaisia vaivoja.

Minulla maratoniin, tähänastisen elämäni harvoista urheilutapahtumista merkittävimpään, on aikaa reilu viikko. Ja tietysti polvi vihoittelee. Olen juosut liian pitkiä lenkkejä. Pari viikkoa sitten 32-33 ja viiikko siten Dragsfjärdissä aika raskaassa maastossa liki 30 kilometiä. Nyt pelkään, että maratoni jää rasitusvamman takia juoksematta.

Onneksi sain puhelinajan Matti Kemppaiselle Mäntymäen teveyskeskukseen. Hän määräsi vaivaan tulehduskipulääkettä ja lyhyitä lenkkejä. Sanoi myös muutamia kannustavia sanoja. Maratoonarina ymmärsi vaivani laadun.

Nyt ei muuta kuin lepoa.

Kaksi vuotta isoisänä

En voi väittää, että olisin heittänyt riemusta volttia kun kuulin reilut kaksi vuotta sitten vanhimman lapseni Liisan olevan raskaana. Näin asian jotenkin synkkänä. Olin ääliö.

Lapsi syntyi äitienpäivänä kaksi vuotta sitten ja sai nimekseen Aapo. Liisa asui Aapon kanssa meillä runsaan vuoden. Nyt ymmärrän, silloinkin jo vahvasti sitä epäilin, että tämä oli kenties elämäni parasta aikaa. Oli upeata seurata Aapon kasvua, ja kun Juusokin asui vielä kotona, oli ja eli meitä täällä kaikkiaan kuusi. Jotenkin se oli vaan niin pahuksen hienoa.

Aapon nimijuhlia järjestettäessä Eetu-eno (silloin 8 v.) huomautti, ettei Aapolla näytä olevan isää ja jatkoi ennen kuin kukaan ehti mitään aikuismaista ”viisautta” siihen tarjota, että ”ehtii isän hankkia myöhemminkin”. Vajaa vuosi sitten Liisa ja Aapo muuttivat Aapon isän kanssa yhdessä asumaan.

Tänään Aapo täyttää kaksi vuotta. Kiitos tästä ajasta ja paljon onnea.

Päivän kunniaksi pitää sulkea konttori hieman aikaisemmin ja sanghaijata Aapo päiväkodista ennen kuin äiti ehtii paikalle.

(Kuvassa Liisa ja Aapo vuosi sitten)

Huonoa hallintoa

Turku lomauttaa, kasvattaa luokkakokoja, tinkii kouluruuasta, lopettaa koulujen kevätjuhlat... Lista on pitkä ja surullinen. Moni tärkeä asia on liipasimella.

Samaan aikaan apulaiskaupunginjohtajien avustajien palkkoja nostetaa 15 prosentilla, noin 3 400 eurosta lähes 4 000 euroon.

Tämä kertoo huonosta hallintokulttuurista sekä veronmaksajien että kaupungin työntekijöiden halveksimisesta. Paskankaan, tai ehkä juuri sen verran, välitetään, mitä ympäristössä tapahtuu. Se nakertaa demokratiaa, luottamusta ja hyvinvoinitia. Se on myös moraalintonta.

Vertailu: Apulaiskaupunginjohtajien apulaisten palkankorotuksella voitaisiin palkata yksi perushoitaja tai koulunkäyntiavustaja. Jos apulaisten toimet lopetettaisiin, voitaisiin niillä rahoilla palkata 7-8 perushoitajaa tai koulunkäyntiavustajaa.

Väitän, että apulaisten toimien lopettaminen ei tavallisen veronmaksajan näkökulmasta tuntuisi missään, sen sijaan perushoitajien tai koulunkäytiavustajien määrän lisääminen toisia osaavia käsiä sinne missä niitä todella kaivataan.

Kohti maratonia

Lokakuun 15.päivän jälkeen olen juossut 873 kilometriä ja 995 metriä. Aikaa tähän on kulunut 109 tuntia, 15 minuuttia ja 1 sekunti. Hiihtänyt olen runsaat 82 kilometriä. Ennen lokakuun puoltaväliäkin juoksin säännöllisesti, mutta siitä eteenpäin olen pitänyt lenkeistä kirjaa.

Sunnuntaina - siis edellispäivänä - olimme Annen kanssa pitkällä lenkillä. 28 km ja 806 m. Sen pidempään emme ole ikinä ennen juosseet. Olin lenkin jälkeen ihan puhki. Hyvä kun jaksoin sänkyyn kömpiä. Annella ei tuntunut missään. Alkoi kokata kun oli suihkussa käynyt. Hyväkuntoinen vaimo on iloinen asia.

Pidemmälle pitäisi jaksaa 30.5. Tukholman maratonilla. Jos ei tauti tai vaiva iske, niin eiköhän se läpi mene. Elämämme I maratooni.

On meillä valmentajakin. Tunnettu naantalilainen urheilumies ja kunnallispoliitikko Heikki Aalto. Kovin suuria mahdollisuuksia epäonnistumiseen ei siis ole.

Fortumista

Olen ihan pihalla. Mikael Lilius sai miljoonaoptiot. Kohtuuttoman suuri summa ja täysin moraaliton toimi, mikä korostuu vain tänä synkkänä aikana.

Nyt sitten Liliukselle puuhataan potkuja. Miksi ihmeessä?

Eiköhän olisi parempi pitää Lilius töissä, jotka hän optioiden kertymästä päätellen osaa hyvin. Jos Lilius ei luota Mauri Pekkariseen, ei se ole mikään syy potkuihin. Tai sitten tässä maasssa saisi jaella kasapäin potkuja.

Faija nöyrtyi altaassa

Oltiin Eetun ( 10 v) kanssa torstaina uimassa. Piti koittaa kumpi menee lujempaa. Ei ollut yllätykseni aivan vähäinen kun jäin kuin tikku p:skaan. Olisihan tämä nöyrtyminen joskus edessä, mutta että jo nyt.

Reilu vuosi vesipalloharrastusta on tehnyt Eetun uimataidolle todella paljon. Kiitoksia vaan, Heikki, Mika ja kumppanit.

Presidentti

Esitetään veikkaus. Seuraavissa presidentinvaaleissa on kolme varteenotettavaa ehdokasta: Lasse Lehtinen, Anneli Jäätteenmäki ja Sauli Niinistö.

Jos ei, niin kuka ei kuulu joukkoon ja kuka tilalle?

Avanto

Eilen oli maanantai. Sen huomasi. Aamulla netti ei auennut kun Telia-Sonera oli katkaissut yhteyden päivää aiemmin kuin piti. Hankin uuden liittymän. Tuskailin sähköpostin asetusten ja monien muiden - ei niin isojen, mutta harmittavien - asioiden kanssa.

Illalla kun Eetu oli partiossa pyörähdin Ispoisissa Turun avantouimareiden saunalla. Pariskunta ui jäisessä meressä kuin keskikesällä. Itselleni riitti vajaat kymmenen sekuntia. Merestä noustuani mieli teki huutaa ja hyppiä. En kehdannut. Murisin vain hiljaa. Saunassa huomasin, miten hyvältä olo tuntui. Pienistä harmeista kasaantunut stressi ja kiire olivat jääneet avantoon. Kävin meressä vielä kaksi kertaa ja poistuin saunalta jos en nyt aivan uutena miehenä, niin ainakin pirun paljon paremmalla päällä kuin sinne tullessani.

Sotilas

Perjantaina 20.2. oli vanhemman poikani Juuson sotilasvala Säkylän Huovinrinteellä. Juuson astuessa palvelukseen Gazassa sodittiin. Sotilaat olivat nuoria miehiä, suunnilleen Juuson ikäisiä. Oma isäni lähti 16-vuotiaana nuorukaisena vapaaehtoisena jatkosotaan. Osallistui vielä Lapin-sotaan, josta palasi kotiin todella huonossa kunnossa.

Katsellessani sotilasvalaansa vannovia nuoria miehiä ja taisteluesityksiä, mieleeni tulvivat kuvat Gazasta, oma isäni ja sodan julmuus. Luulen, että silloin paremmin kuin kertaakaan aiemmin ymmärsin, millaisen jäljen sota isääni jätti.

Tanssi

Tähän asti ( liki 50 vuotta) olen luullut, että sanonta "Kuin ruuusuilla tanssisi" tarkoittaa että elämä on helppoa ja mukavaa. Tanssin alkeikurssi vaimo-kullan kanssa avasi minulle sanonnan toden tarkoituksen: yhteisen tahdin löytäminen ja kysymys kuka vie, miten ja minne, on kaikkea muuta kuin helppoa. Joten kuten sitä vielä suoraan eteenpäin menee, mutta kääntyminen... Niin se on tajuttoman vaikeata. Viimeistään silloin kysytään malttia tai ***** olen tuon kanssa naimisiin päätynyt. Ja sitten anteeksiantoa ja ymmärrystä. Että on ruusussa piikitkin.


Tanssin harjoittelu nostaa tunteet pintaan. Ainakin meillä. Itse horjuin epätoivon partaalta hillittömään riemuun. Viimeksi mainuttua koin foksissa (?) kunnes vaimo huomautti, että älä heiluta käsiäsi niin valtavasti. Näyttää omituiselta ja hassulta. Omasta mielestäni käynnissä oli elämäni ehdottomasti paras tanssi. Olen kyllä yrittänyt opettaa vaimolle, että kansainvälinen tapa on että mies vie ja jos miehen kädet heiluvat, on naisen parempi yrittää heilua mukana.

Seuraava vaihe on tansseihin meno. Olemme jo bongatteet lehdestä aiheeseen liittyviä ilmoituksia ja vähän kotonakin treenanneet.