Säätytalolla käynnistyi hallitusneuvottelujen 12. päivä. Ymmärrän hyvin, ettei hallitus helposti synny, ja ettei hosumalla saada mitään järkevää aikaiseksi.
Mikäli hallitus näillä eväin ja pohjin rakentuu, niin se voi parhaimmillaan luoda jotain uutta ja heijastella poliittisten rajalinjojen uudistumista vanhasta vasemmisto-oikeisto-akselista. Kyse voisi olla siitä, millä tavoilla ja eväin Suomi maailmassa toimii. Olemmeko avoimia ja valmiita rehtiin kilpailuun, jolloin voimme vaatia sitä muiltakin? Vai lähdemmekö osaltamme sulkeman markkinoita, ja samalla itseämme niiltä ulos?
Toinen tärkeä kysymys on hyvinvointivaltio. Jos säätytalolla ollaan viisaita, pidetään kiinni vaalilupauksista ja vahvistetaan hyvinvointivaltiota.
Tämä vaatii kuitenkin veronkorotuksia. Tässä ollaankin jo ongelmien äärellä. Kenen verotusta kiristetään? Eivätkä ongelmat tähän lopu. Löytyykö kilpailukyky ydinvoimasta vai teollisuuden ympäristöystävällisyydestä? Vai onko ydinvoima juuri viimeksi mainittua? Tarkoittaako kilpailukyvn parantaminen työntekijöiden aina vain suurempaa joustoa? Entä millä eväin torjutaan nuorisotyöttömyys? Näitä riittää. Siksi siis kestää.
Yhtä asiaa en ymmärrä, ja se saa minut myös hyvin skeptiseksi. Miksi ihmeessä keskeiset poliitikot, jotka ennen vaaleja tekivät kaikkensa, jotta edes joku kuuntelisi, lopettavat politiikan puhumisen kun vaalit ovat ohi. Kantaa otetaan korkeintaan siihen, kumpi on parempi, Barsa vai Manu.
Asenne on kuin Kekkosen ajan Suomesta, NKP:n Kremlistä ja Vatikaanista. Puuttuu vain, että hallituksen syntymisestä ilmoitettaisiin pössäyttämällä savut säätytalon piipusta.
