Jotenkin hopeahääpäivä kertoi sen selvemmin kuin viidenkympin täyttyminen tai lapsenlapsen syntymä. Ehkä se johtuu siitä, että nuoruudessani Sävelradiossa lapset ja lapsenlapset toivottivat onnea hopeahääpäiväparille ja toivoivat musiikiksi Erkki Junkarisen "Ruusuja hopeamaljassa". Meillä Eetu pisti paremmaksi ja kaivoi youtuubista Eugen Malstenin alkuperäisen version.
Neljännesvuosisadan kestänyt avioliitto ja siihen päälle vielä muutama avoliittovuosi antavat aihetta epäillä, että suhde on vakavampaa sorttia. Vaikka tänään ottaisin eron ja huomenna menisin uusiin naimisiin, niin mitä suurimmalla todennäköisyydellä en tässä elämässä saisi näin pitkää suhdetta enää aikaiseksi. Se vetää vakavaksi ja hieman juhlalliseksikin. On tässä sitä jotakin. Uskokaa pois.
Tullessamme Sastamalasta Vanhan kirjallisuuden päiviltä (hopeahääpäivämatka, heh heh) laskimme, että meillä on ollut ainakin neljä sen verran kovaa kriisiä, että ero on ollut lähellä.
Omalta osaltani uskon, että vaikeiden aikojen yli on kantanut rakkaus. Tuo outo sieluntila, jota ensimmäisessä korinttolaiskirjeessä niin kauniisti kuvataan: Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.
Jos joku muuten ihmettelee, miten Anne näyttää edelleen niin nuorelta ja kauniilta, niin voin kertoa salaisuuden: hyvin pidetty.
