perjantai 8. maaliskuuta 2013

Suomi nousuun ja subjektiivinen päivähoito-oikeus


Keskustelu Suomen tulevaisuudesta on hukassa. Pitkän päälle ei kamalasti merkitse, nouseeko eläkeikä yhtään, muutamalla vuodella, tai vaikka sataan vuoteen, jos samaan aikaan suuri osa porukasta jää työelämän ulkopuolelle ennen nykyistä eläkeikää, kun vaan ei enää jaksa tai työtä ei ole. Tai, jos joka neljäs tai viides nuori on työttömänä ja suuri osa lopuista jossain muualla kuin oikeissa töissä. Siis sellaisissa, joista saa palkan, jolla tulee toimeen.

Keskustelussa nousee esille aina silloin tällöin subjektiivinen päivähoito-oikeus. Siis se, että esimerkiksi työttömän lapsella on oikeus päivähoitopaikkaan siinä kuin työllisenkin. Osa ihmisistä haluaisi lopettaa sen tai ainakin rajoittaa sitä. He sanovat, että sitä käytetään väärin,  se on vastoin lapsen etua, vanhemmat ovat laiskoja, työttömät nyt erityisesti.... No, tunnette listan.

Mutta, jos oikein tarkkaan katsotaan, niin mikä edellä mainituista edustaa lapsen etua? Tai miten silpputyöläinen järjestää arkensa, jos lapsella ei ole hoitopaikkaa? Jättää lapsen yksin kotiin, ei ota työtä vastaan, kuskaa lasta minne milloinkin? Siinä ne vaihtoehdot sitten ovatkin. Entä lapsi? Hänen oikeutensa turvalliseen elämään, pysyvään hoitopaikkaan, kavereihin?

Väitän ihan vakavissani, että subjektiivisen päivähoito-oikeuden säilyttäminen on äärimmäisen tärkeä Suomen tulevaisuuden kannalta. Ainakin miljoonaa kertaa tärkeämpi kuin joku brändityöryhmä.

Subjektiivinen päivähoito-oikeuden avulla lapsiperheet voivat järjestää elämänsä järkevästi erilaisissa tilanteissa, myös lapsen kannalta hyvällä tavalla. 

Lisäksi tarvittaisiin nuorille töitä, tuntuvat korotukset lapsilisiin ja kaikenlaista muuta tukea lapsiperheille. Se olisi yksi tärkeä osa onnistunutta tulevaisuuspolitiikkaa. Lisäksi koko sosiaalipolitiikka pitäisi ajatella uusiksi nykyisen (työ)elämän kannalta.

Siitä se lähtisi, Suomi nousuun.