Keskustelu Suomen tulevaisuudesta on hukassa. Pitkän päälle ei kamalasti merkitse, nouseeko eläkeikä yhtään, muutamalla vuodella, tai vaikka sataan vuoteen, jos samaan aikaan suuri osa porukasta jää työelämän ulkopuolelle ennen nykyistä eläkeikää, kun vaan ei enää jaksa tai työtä ei ole. Tai, jos joka neljäs tai viides nuori on työttömänä ja suuri osa lopuista jossain muualla kuin oikeissa töissä. Siis sellaisissa, joista saa palkan, jolla tulee toimeen.
Keskustelussa nousee esille aina silloin tällöin
subjektiivinen päivähoito-oikeus. Siis se, että esimerkiksi työttömän lapsella on oikeus päivähoitopaikkaan siinä kuin työllisenkin. Osa ihmisistä haluaisi lopettaa sen tai ainakin rajoittaa sitä. He sanovat, että sitä käytetään väärin, se on vastoin lapsen
etua, vanhemmat ovat laiskoja, työttömät nyt
erityisesti.... No, tunnette listan.
Mutta, jos oikein tarkkaan
katsotaan, niin mikä edellä mainituista edustaa lapsen etua? Tai
miten silpputyöläinen järjestää arkensa, jos lapsella ei
ole hoitopaikkaa? Jättää lapsen yksin kotiin, ei ota työtä
vastaan, kuskaa lasta minne milloinkin? Siinä ne vaihtoehdot sitten
ovatkin. Entä lapsi? Hänen oikeutensa turvalliseen elämään,
pysyvään hoitopaikkaan, kavereihin?
Väitän ihan vakavissani,
että subjektiivisen päivähoito-oikeuden säilyttäminen on
äärimmäisen tärkeä Suomen tulevaisuuden kannalta. Ainakin
miljoonaa kertaa tärkeämpi kuin joku brändityöryhmä.
Subjektiivinen
päivähoito-oikeuden avulla lapsiperheet voivat järjestää
elämänsä järkevästi erilaisissa tilanteissa, myös lapsen
kannalta hyvällä tavalla.
Lisäksi tarvittaisiin nuorille töitä, tuntuvat korotukset lapsilisiin ja kaikenlaista
muuta tukea lapsiperheille. Se olisi yksi tärkeä osa onnistunutta tulevaisuuspolitiikkaa. Lisäksi koko sosiaalipolitiikka pitäisi ajatella uusiksi
nykyisen (työ)elämän kannalta.
Siitä se lähtisi, Suomi
nousuun.
