torstai 19. kesäkuuta 2014
Vanha päiväkoti
Hain toissapäivänä Aapon Betaniankadun päiväkodista. Siitä on liki 50 vuotta kun itse olin itse siellä hoidossa. Muistot ovat hyvät.
Vanhan tarhani ohi kulkiessa olen usein miettinyt, että olisi kiva päästä käymään siellä. Nyt sain siihen Aapon ansiosta loogisen syyn. Tädit pihalla näyttivät pyynnölleni vihreää, ja sisällä päiväkodin johtaja otti minut lämpimästi vastaan.
Kerroin, että mieleeni ovat jääneet erityisesti Martta-täti ja Eeva-täti. Epäilin, että eivät enää taida olla töissä. Eipä tietenkään, mutta ilman Eeva-tätiä ei talossa nytkään oltu, sillä johtaja on nimeltään myös Eeva.
Teimme Aapon ja Eevan kanssa tiloissa kierroksen. Paljon oli edelleen tuttua tai ainakin tutun oloista.
Aika nostalgisissa tunnelmissa olin. Mukavasti tämä maailma joskus pyörii.
Ps. Lokakuun alussa vanha päiväkotini täyttää 60 vuotta.
torstai 22. toukokuuta 2014
Reilu työpaikka
Kävin juttukeikalla. Olen tehnyt
niitä aika monta. Ensimmäiset vuoden 1986 alussa. Suurin osa
kirjoittamistani jutuista on käsitellyt tavalla tai toisella
työelämää. Aika moni työkeikka on vienyt minut myös
työpaikoille.
Hiljattain haastattelin pitkän työuran
tehnyttä ihmistä. Hän oli ylpeä työstään ja kiitollinen, että
oli saanut sitä tehdä. Toivon, että itse pääsen samalla
asenteella eläkkeelle. Hän korosti myös sitä, miten työnantaja
on ollut reilu ja toiminut sopimuksen ja lakien mukaan.
Kieltämättä, hänellä on ollut
reilu työnantaja. On toiminut inhimillisesti ja ajatellut muutakin
kuin omistajien kukkaroa. Se, että hommat hoidetaan työehtosopimusten
ja lakien mukaan ei kuitenkaan ole vielä reilua. Sen on normaalia.
Mikä menee sen yli, on vasta reilua.
Yhä useammin tapaan ihmisiä, jotka
kehuvat työnantajaansa reiluksi sen takia, että tämä noudattaa
sopimuksia. Koetin oikein muistella, pääsikö 1980-luvulla reilun
ja hyvän työnantajan kirjoihin sillä, että että ei rikkonut
lakia tai sopimuksia. Ei tainnut päästä.
Maailma on muuttunut. Nyt reiluna
pidetään työpaikkaa, jossa palkan saa oikein laskettuna ja
ajallaan. Mietinpä vain, millainen on normaali työpaikka?
lauantai 15. maaliskuuta 2014
Talven parhaat tunnit
Istuin muutama päivä sitten tilaisuudessa, jossa
ajatuksen oli mahdollista lentää. Päädyin muistelemaan muutaman
viikon takaista hiihtelyämme Impivaaran ladulla tyttärenpojan Aapon
(6 v.) kanssa.
Se oli Aapon ensimmäinen hiihtokerta
tänä talvena. Ensimmäisen 1,7 kilometrin kierroksen jälkeen
kysyin varovaisesti, että vieläkö toinen? Latu
Impivaarassa on nimittäin aika raskas. Poika vastasi, että kyllä.
Toisen kierroksen jälkeen että vieläkö kolmas, ja sen jälkeen
että vieläkö yksi? Kierroksia tuli neljä ja kilometrejä noin 7.
Hiihdon Aapo määritteli lajiksi, joka
on mukava mutta raskas.
Aikaa meillä hiihdellessä kului
pari tuntia. Jälkeenpäin olen ihmetellyt, miten se
saattoi mennä niin nopeasti. Tyhmempi voisi luulla, että pikkupojan
perässä hiihtely olisi tylsää. Mennään hiljaa, välillä
nostetaan kundi pystyyn ja järjestetään sukset oikeaan suuntaan...
Vaan eipä ole. Oli älyttömän mukavaa. Kuulin
monta hyvää selostusta, kun Suomi (Aapo) voitti loppukirissä Ruotsin (minä). Ja kun urheiluselostamo sulkeutui, alkoi sävelradio,
eli Aapo pisti ladulla lauluksi. Alamäet menivät vauhdilla, ja
ylämäet, jos eivät nyt ihan lentäen, niin ainakin tyylillä.
Kokemus oli minulle kullanarvoinen.
Esimerkiksi siksi, että sain potkia itseäni kohtalaisen kovin,
ennen kuin sain ylitettyä olohuoneen sohvan ja hiihtoladun välisen
henkisen kynnyksen.
Ja sehän kannatti.
Jälkeenpäin olen miettinyt, että
nämä pari tuntia Aapon (ja huoltojoukoissa olleen Anne-mummin)
kanssa olivat tämän talven parhaat pari tuntia.
maanantai 6. tammikuuta 2014
Kestävyysvajeesta – Turha haahuilu pois koulusta
Noin 20 vuoden ajan olen seurannut
lasteni kautta koulun käyntiä. Joka kerta lukukauden lähetessä
loppuaan olen huomannut ihmetteleväni samaa asiaa: miksi viikko tai
pahimmillaan pari käytetään kouluissa epämääräiseen haahuiluun. Kaiken
huippuna se, että yksi työpäivä/koulupäivä kuitataan
todistusten jakamisella. Siihen menee noin 15 minuuttia.
Jos (kun) tätä tyhjäkäyntiä on
lukuvuodessa 2-3 viikko, tekee se koko oppivelvollisuusaikana 18-27
viikkoa. Karkeasti ottaen saman verran kuin mitä yksi lukukausi
kestää.
Jos opetus
jatkuisi täydellä teholla loman alkuun, niin peruskoulua voitaisiin lyhentää puolella vuodella. Tästä
taas seuraisi, että oppilaiden jatko-opinnot pääsisivät alkamaan jo nykyisen oppivelvollisuusiän puitteissa.
Tällä voitettaisiin ainakin kaksi
asiaa: voitaisiin luopua väkinäisestä tuntuvalta
oppivelvollisuuden pidentämisestä 17 ikävuoteen sekä saataisiin
työuria – ainakin noin periaatteessa – pidennettyä puolella vuodella.
Ja rahaakin säästyisi. Turun
opetustoimenjohtaja Timo Jalosen mukaan (TS 19.12.2013) jokainen
peruskoulupäivä maksaa täällä kulttuurin kehdossa 588 000 euroa.
keskiviikko 4. joulukuuta 2013
Kaverini ja peruspalveluministeri
Tuli
kaksi sähköpostia. Ensin viisikymppiseltä tutulta,
jolla ei mene ihan hyvin. Ja pari sekuntia myöhemmin tiedote, jossa
peruspalveluministeri Susanna Huovinen ilmoitti kannattavansa
työttömien terveyspalvelujen kehittämistä.
Huovisen
kannanotto liittyi THL:n työttömien terveyspalveluja koskevan
kyselyn tuloksiin. Sen mukaan ”työttömien
terveyttä sekä työ- ja toimintakykyä tukevat terveydenhuollon
palvelut ovat alkaneet kiinnittyä työttömien
palvelukokonaisuuteen.”
Tämän lisäksi
"Yhteistyö
terveydenhuollon, TE-toimiston sekä sosiaalitoimen välillä on
selkeästi parantunut.”
Luulen,
että kaverini ei ole tätä havainnut.
Ehkä tieto tavoittaa THL:n ja stm:n ulkopuolelta vain meidät, jotka
olemme oikealla postituslistalla.
Kaverillani
on takana vaikea vuosi. Eivätkä edellisetkään vuodet ole helppoja
olleet. Kuluneen vuoden aikana hänellä on todettu vakavia sairauksia. Ja
ennalta sovittu leikkaus peruutettu syytä ilmoittamatta. Lisäksi
unohtivat työvoimatoimistossa uusia hänen työnhakunsa. Sen takia
työttömyyskorvauksen maksaminen lopetettiin. Hän olisi antanut asiassa jo periksi, mutta naisystävän tuella se saatiin korjattua.
Itse
hän ei oikein jaksa uskoa enää inhimilliseen erehdykseen, vaan
puhuu työttömien jahtaamisesta.
Todettakoon
vielä, että kaverini kärsii masennuksesta. Pari vuotta sitten
häneltä evättiin mahdollisuus käyttää kotikaupunkinsa
mielenterveyspalveluja. Säästösyistä, tietysti.
Tosissani
toivon, ja varmaan kaverinikin toivoo, että se mitä
tutkimukset todistavat ja mistä ministeri puhuu, todellakin
kiinnittyisi todellisuuteen.
maanantai 28. lokakuuta 2013
Koiran kanssa
Tuttu oli lähdössä kahdeksi viikoksi
oikein Amerikkaan. Tiukan paikan tullen lupasin ottaa heidän
koiransa hoitoon. Lähtöyönä puhelin soi yhdeltätoista. Oli
tullut tiukka paikka. Ja bussi lähtisi parin tunnin kuluttua.
En ollut maininnut tästä kotona ja
vaimo ilmoitti saman tien muuttavansa siksi aikaa hotelliin. Aamulla
varmistin vaimolta, etten ollut nähnyt unta. En ollut.
Illalla haimme Daisyn. Tyttö oli
pikkuisen levoton ja vaelteli ympäri asuntoa. Pari kertaa se
parkkeerasi sänkyymme, josta sen aina karkotin. Kunnes se lopulta
voitti ja kaivautui kylkeeni peiton alle.
Aamulla kun ehdotin ulosmenoa neiti
meni selälleen. Olisi pitänyt rapsuttaa (ne tytöt). Rapsuttamisen
sijasta nappasin koiran kainaloon, kannoin eteiseen ja lähdimme
lenkille. Ilma oli upea ja kiertelimme jokirannan toista tuntia.
Ilokseni haukku oli sen verran suden sukua (oikeasti Mopsin ja Chi
tzun sekoitus), että jaksoi lönkötellä pidemmänkin matkan.
Vaimokaan ei muuttanut hotelliin, vaan
ystävystyi Daisyn kanssa. Tyttärenpojan kanssa ulkoilutimme Daisyä.
Kuusivuotiaalle koiran taluttaminen ja silittäminen oli kova juttu.
Etenkin kun omaa lemmikkiä ei ole. Muutama kerran Daisy oli myös
kanssani töissä. Siinä se veteli sikeitä kun minä huhkin
journalismin kivipelloilla.
Pikku hiljaa aloin ymmärtää paremmin
myös ”koiraihmisiä”. Onhan haukku mukava, ihan oikeasti, ja
siitä on paljon seuraa. Toisaalta vakuutuin siitä, että
elämänrytmimme on sellainen, ettei koira siihen sovi. Tosin se
saisi paljon liikuntaa, ja voisin aika usein ottaa sen töihinkin,
mutta vastapainoksi se joutuisin olemaan usein pitkiä päiviä ja
iltoja yksin. Tuskin enempää kuin koirat keskimäärin, mutta
kuitenkin liikaa.
Kaksi viikkoa meni nopeasti ja
mukavasti. Ennen kuin Daisy lauantaina palasi omaan kotiin, kävin
sen kanssa aamulenkillä. Satoi. Ensin se laittoi nelivedolla
vastaan, ettei lähde sateeseen. Sitten se istui puun alle suojaan ja
viestitti, että tästä en lähde mihinkään. Uskoinhan minä.
perjantai 20. syyskuuta 2013
Etätyön epäilyjä
Tänään vietetään kansallista
etätyöpäivää. Toimenkuvani vuoksi luen itseni etätyön
konkareihin. Kotona tein töitä useita vuosia. Lisäksi olen tehnyt
töitä kesäasunnolla, asuntoautossa, kirjastoissa, junissa,
leirintäalueilla, hotelleissa jne.
Nyt minulla on työhuone kodin
ulkopuolella. Ja hyvä niin.
Se, että tuosta vaan ryhdytään
tekemään etätöitä päivä silloin ja toinen tällöin, kuulostaa
hienolta. Ei se ihan niin yksinkertaista ole.
Muistan kun aloitin työnteon kotona.
Oli hämmästyttävää, miten tärkeätä oli tiskata, pestä
pyykkiä tai tehdä joitain muita kodin askareita sen sijaan että
olisi tehnyt töitä. Ja muitakin häiriötekijöitä löytyy. Moni muu on huomannut saman.
Vei aikansa ja
vaati vaivansa, että sai vedettyä tähän rajat.
Kotiväki sentään oppi melko
nopeasti, että isä tekee töitä, vaikka missään työpaikalla ei
ollutkaan.
Tänään Turun Sanomien jutussa kaveri istuu
olohuoneen nojatuolissa läppäri sylissä ja sanoo tekevänsä 1–2
etätyöpäivää viikossa. Työtä hän tekee siinä olohuoneessa.
On matala sohvapöytä ja muu olohuonekalustus. Nätti, mutta
työergonomian kannalta surkea.
Sitten on nämä, jotka sanovat
tekevänsä kesämökillä töitä. Yleensä mökillä on muitakin ja tilat ovat ahtaat, joten työrauha
on olematon ja muutkin työolot usein surkeat. Sitten mökillä on niin paljon
kaikkea muuta, että sitä joko jättää työt sopivampaan
ajankohtaan (sinne työpaikalle) tai sitten tekee työt hampaat
irvessä mahdollisimman nopeasti, jotta pääsisi mukaan siihen
muuhun mukavaan. Sanoisin, että parhaimmillaankin näissä oloissa
syntyy korkeintaan kohtalaista jälkeä.
Kun joitakin vuosia sitten vuokrasimme
saaristoresidenssin Taalintehtaalta, niin ajattelin, että teen osan
ajasta siellä työtä. Jonkun verran sitä yritinkin, mutta ei
oikein natsannut. Nyt elokuussa viimein tajusin, mikä mättää:
miksi ihmeessä tekisin töitä paikassa, jossa työolot ovat huonot
ja mieli tekee koko ajan tehdä jotain muuta, lähteä kalaan,
metsään, lenkille, uimaan.... Niin hölmö en sentään ollut,
että olisin yrittänyt tehdä töitä silloin kun muuta perhettä
oli paikalla.
Kun saaristossa tehdyn etätyöpäivän
päätteeksi käy kaupassa ja tekee muut rutiinit, niin kas kummaa,
siihen se päivä hävisi, eikä mitään mikä olisi kertynyt
plussan puolelle tarttunut haaviin. Ellei sitten koe
plussaksi, että muu perhe on sadan kilometrin päässä.
Voi se tietysti olla toisinkin. Moni tekee hyvää jälkeä etätyössä. Se, että,
etätyötä tarkastellaan pelkästään positiivisesti ja tavoiteltavana
vaihtoehtona, antaa siitä kuitenkin hyvin epärealistisen kuvan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)