Kevättä ilmassa vai lopullisesti sekoamassa?

Ajoin eilen illalla polkupyörällä yhdeksän maissa Kärsämäestä Raunistulan kautta kohti kotia. Matkaa on noin 4 kilometriä. Raunistula oli hiljainen ja kaunis. Oikaisin rautatiesillan kautta tälle puolen jokea. Sillalta avautui upea jokimaisema. Kuu paistoi ja tähdet tuikkivat. Rautatiesillalla vastaan tuli kaksi nuorta miestä. Väistin heitä ja he sanoivat kiitos.

Matka ei ollut järin pitkä eikä kulkupelini kummoinen. Vanha Tunturi. Mitään ihmeellistäkään ei tapahtunut. Jotenkin vain onnistuin pitämään silmäni auki ja ymmärtämään jotain siitä hetkestä ja kauneudesta, joka oli tarjolla.

Vieläkin tuntuu hyvältä.

Kevättä ilmassa vai menossa lopullisesti sekaisin?

Mä ja Mäk, osa 1

Pitkällisen harkinnan jälkeen ostin marraskuussa Mac-tietokoneen. Hopeanharmaan läppärin, jonka kannessa komeilee omppu-tunnus.

Ilmoitettuani hankinnastani facebookissa, muutama ompusti sivistynyt kamu onnitteli valinnasta. Jari tosin totesi samalla laitteesta perittävän ylihintaa, mutta ajattelin että voi olla huumoriakin. Jarista kun ei aina tiedä.

Parin kuukauden kokemuksella olen alkanut aavistella, ettei Jarin tarkoitus ollut murjaista vitsiä. Olen nimittäin vakavissani miettinyt, mitä ihmeellistä tässä Mäkissa oikein on. Jos listalta tiputetaan se, ettei siihen ole viruksia (toivottavasti totta), niin ei paljon mitään.

Tänään aamulla esimerkiksi piti nettiyhteyttä hakea uusiksi, kun joku ihmeen aikakatkaisu oli pannut sen poikki. Toinen kummallisuus on Open officen toiminta. Koneen sammuttamisen jälkeen se pitää ladata joka kerta uudelleen latauksista. Eihän tuo iso vaiva ole, mutta ihmetyttää. Kuten myös se, että kone jämähtää usein kun Open officessa antaa näppäimillä käskyn ”tallenna nimellä”.

Oma lukunsa on tämän Mäkin erillinen näppäimistö. Onhan se sievä ja näyttää desing-konttorissa varmasti fiiniltä, mutta ei se tällaisessa arkisessa raadannassa hurraa- huutoja ole aiheuttanut. Väittäisin, että työergonomisesti se on aika surkea esitys. Eikä siinä ole edes delete-näppäintä.

Vastaavan Windowsin koneen olisin saanut 400-500 euroa halvemmalla. Ei minua silti harmita. Ihan mielenkiintoista tämä on. Ja selväähän on, että yli 20 vuotta kestäneen windows-suhteen jälkeen uuteen kumppaniin totuttelu kestää.

Metsien mies, osa 1

Hetkellä on merkitystä. Syksyllä – kun työt oikein kunnolla takkusivat ja mieli kaipasi ns. jotain ihan muuta – huomasin ilmaisjakelulehdessä ilmoituksen retkimestarikoulutuksesta. Pari iltaa viikossa ja viikonloppu kuukaudessa seuraavan vuoden ajan. Soitin ja kysyin lisää. Sen verran selkisi, että se olisi todella ”jotain ihan muuta”. Oltaisiin metsässä ja jotain myös rakennettaisiin.

Laitoin paperit sisään ja olin haastattelussa. Harrastuksikseni ilmoitin mm. kalastuksen ja sienestyksen. En tullut maininneeksi, että tänä vuonna on tullut yksi kala. Sekin niin pieni, että pääsi takaisin järveen. No, hauki sentään. Sienessä keskityn suppilovahveroihin, kun en muita syömäkelpoisia tunnista.

Rehellisyyden nimissä minun on todettava, että metsä alkaa minulle siitä, mihin asvaltti loppuu.

Kurssia on takana nyt kuukausi. Tänä aikana olen oppinut mm. sen miksi muu maa on mustikka, mutta oma mansikka, ja etten osaa suunnistaa. Aiemmin luulin osanneeni. Olenhan aina löytänyt sinne minne pitänyt. Tosin urbaanissa ympäristössä. Kotona vaimo ja nuorin lapseni opettivat minulle metsäsuunnistuksen alkeet. Kiitoksia vaan.

Pari kertaa on sen jälkeen käyty metsässä ihan kompassin ja kartan kanssa ja jollain tavalla kartallakin pysytty. Ei hassumpaa.

Utöya, paratiisi myös minulle

Yle lähetti eilen hienon ohjelman Oslon ja Utöyan tapahtumista. Norjalainen ohjelma käsitteli vaikeaa aihetta taidolla. Suru, tapahtumien traagisuus ja mielettömyys olivat läsnä, mutta myös norjalaisten yhtenäisyys ja toisistaan välittäminen surun raskailla hetkillä. Ei kostoa, vaan rakkautta.

Olin yhdeksänkymmenluvun puolivälissä vanhemman poikani Juuson kanssa Utöyssa Nuorten kotkien leirillä. Juuso oli silloin viisivuotias. Viimeisen kuukauden aikana leiri on noussut mieleeni useaan kertaan. Se oli hieno leiri, aurinko paistoi, ihmiset olivat mukavia ja nautimme elämästä.

Juuso voitti Utöyassa limbokilpailun ja teki erään kymenlaaksolaisen (Nalle?) ikionnelliseksi jakamalla tämän kanssa ruokansa. Jostain syystä oli käynyt niin, että osa ruuasta tuli myöhässä ja kymenlaaksolaisella oli ihan mahdottoman hirmuinen nälkä. Kiitokseksi tämä veisti Juusolle puulusikan. Jännittävimmät hetket taisimme elää silloin kun Juuso näki paljon meduusoja, ja pelkäsi niiden hyökkäävän yhteysaluksen kimppuun.

Heinäkuista tapahtumaa vasten muistot korostuvat. Kontrasti on niin kova. En silti liioittele väittäessäni, että Ytöyaan liittyvät myös osa minun parhaista ja tärkeimmistä muistoistani. Paratiisi myös minulle.

Kerran jos toisenkin olen miettinyt, mitä mahdollisuuksia meillä olisi ollut, jos hullu olisi silloin iskenyt leiriin. Vastaus: tuskin mitään.

Norjan tapahtumien jälkeen suhteeni politiikkaan on muuttunut. Arvostan entistä enemmän pohjoismaista sosialidemokratiaa, tätä maltillista ja suvaitsevaa demokratian ja oikeudenmukaisuuden aatetta. Olen löytänyt myös monista muista puolueista näitä samoja elementtejä. Olen siitä iloinen.

Suhteeni vihapuheisiin on myös muuttunut. Suhtaudun niihin entistä kielteisemmin. Maailma on sanoilla rakennettu, ja sanoilla sitä edelleen rakennetaan. On turha väittää, ettei sanomisella ole merkitystä.

Hopeahääpäivän jälkeen

Vietimme rouvan kanssa kymmenen päivää sitten (4.7.) hopeahääpäivää. Kahdenkymmenenviiden avioliittovuoden täyttyminen nosti pintaan monia ajatuksia. Esimerkiksi sen, minkä omakohtainen vilkaisu peiliinkiin jo todistaa: aikaa on tosiaan kulunut.

Jotenkin hopeahääpäivä kertoi sen selvemmin kuin viidenkympin täyttyminen tai lapsenlapsen syntymä. Ehkä se johtuu siitä, että nuoruudessani Sävelradiossa lapset ja lapsenlapset toivottivat onnea hopeahääpäiväparille ja toivoivat musiikiksi Erkki Junkarisen "Ruusuja hopeamaljassa". Meillä Eetu pisti paremmaksi ja kaivoi youtuubista Eugen Malstenin alkuperäisen version.

Neljännesvuosisadan kestänyt avioliitto ja siihen päälle vielä muutama avoliittovuosi antavat aihetta epäillä, että suhde on vakavampaa sorttia. Vaikka tänään ottaisin eron ja huomenna menisin uusiin naimisiin, niin mitä suurimmalla todennäköisyydellä en tässä elämässä saisi näin pitkää suhdetta enää aikaiseksi. Se vetää vakavaksi ja hieman juhlalliseksikin. On tässä sitä jotakin. Uskokaa pois.

Tullessamme Sastamalasta Vanhan kirjallisuuden päiviltä (hopeahääpäivämatka, heh heh) laskimme, että meillä on ollut ainakin neljä sen verran kovaa kriisiä, että ero on ollut lähellä.

Omalta osaltani uskon, että vaikeiden aikojen yli on kantanut rakkaus. Tuo outo sieluntila, jota ensimmäisessä korinttolaiskirjeessä niin kauniisti kuvataan: Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.

Jos joku muuten ihmettelee, miten Anne näyttää edelleen niin nuorelta ja kauniilta, niin voin kertoa salaisuuden: hyvin pidetty.

Sakkomaksulla paino kuriin

Matkalla Kultahietikolta Varnan lentokentälle opas kertoi matkatavaroiden painorajoituksista ja ylitystä seuraavista maksuista. Sain siitä ajatuksen: kokeilen samaa painonhallintaan.

Olen pidemmän aikaa (siis vuosia) koettanut saada painoni alle 80 kilon. Muutaman lyhyen hetken se on siellä käynyt, mutta singahtanut aina saman tien ylös. Tämä johtuu tietysti siitä, että pidän syömisestä ja että olen lisäksi perso makealle.

Tulevaisuudessa maksan kerran kuukaudessa 5 euroa jokaiselta 100 grammalta. minkä painoni ylittää 80 kiloa, "sakkomaksua" jollekin nälänhädän poistamisen kanssa työskentelevälle taholle. Punnitus on jokaisen kuukauden 1. päivänä, ensimmäinen heinäkuun alussa. Veikkaan, että silloin kevenee lompakkoni.

Raha on joskus hyvä konsultti. Kun Japanin tsunamin jälkeen päätin maksaa SPR:n katastrofirahastolle 20 euroa joka kerta kun moitin normaalia suomalaista säätä, ovat huonot kelit vähentyneet dramaattisesti. Epäilen tämän johtuvan paitsi sakkomaksusta, myös siitä, että se muistuttaa minua siitä, millainen huono sää ihan oikeasti on.

Toivon, että rahan liittäminen painonhallintaan toimii jotenkin samalla tavalla: pitää mielessä järkevän syömisen ja maailman ruokatilanteen.

Savumerkkiä odotellessa

Säätytalolla käynnistyi hallitusneuvottelujen 12. päivä. Ymmärrän hyvin, ettei hallitus helposti synny, ja ettei hosumalla saada mitään järkevää aikaiseksi.

Mikäli hallitus näillä eväin ja pohjin rakentuu, niin se voi parhaimmillaan luoda jotain uutta ja heijastella poliittisten rajalinjojen uudistumista vanhasta vasemmisto-oikeisto-akselista. Kyse voisi olla siitä, millä tavoilla ja eväin Suomi maailmassa toimii. Olemmeko avoimia ja valmiita rehtiin kilpailuun, jolloin voimme vaatia sitä muiltakin? Vai lähdemmekö osaltamme sulkeman markkinoita, ja samalla itseämme niiltä ulos?

Toinen tärkeä kysymys on hyvinvointivaltio. Jos säätytalolla ollaan viisaita, pidetään kiinni vaalilupauksista ja vahvistetaan hyvinvointivaltiota.

Tämä vaatii kuitenkin veronkorotuksia. Tässä ollaankin jo ongelmien äärellä. Kenen verotusta kiristetään? Eivätkä ongelmat tähän lopu. Löytyykö kilpailukyky ydinvoimasta vai teollisuuden ympäristöystävällisyydestä? Vai onko ydinvoima juuri viimeksi mainittua? Tarkoittaako kilpailukyvn parantaminen työntekijöiden aina vain suurempaa joustoa? Entä millä eväin torjutaan nuorisotyöttömyys? Näitä riittää. Siksi siis kestää.

Yhtä asiaa en ymmärrä, ja se saa minut myös hyvin skeptiseksi. Miksi ihmeessä keskeiset poliitikot, jotka ennen vaaleja tekivät kaikkensa, jotta edes joku kuuntelisi, lopettavat politiikan puhumisen kun vaalit ovat ohi. Kantaa otetaan korkeintaan siihen, kumpi on parempi, Barsa vai Manu.

Asenne on kuin Kekkosen ajan Suomesta, NKP:n Kremlistä ja Vatikaanista. Puuttuu vain, että hallituksen syntymisestä ilmoitettaisiin pössäyttämällä savut säätytalon piipusta.