Istuin muutama päivä sitten tilaisuudessa, jossa
ajatuksen oli mahdollista lentää. Päädyin muistelemaan muutaman
viikon takaista hiihtelyämme Impivaaran ladulla tyttärenpojan Aapon
(6 v.) kanssa.
Se oli Aapon ensimmäinen hiihtokerta
tänä talvena. Ensimmäisen 1,7 kilometrin kierroksen jälkeen
kysyin varovaisesti, että vieläkö toinen? Latu
Impivaarassa on nimittäin aika raskas. Poika vastasi, että kyllä.
Toisen kierroksen jälkeen että vieläkö kolmas, ja sen jälkeen
että vieläkö yksi? Kierroksia tuli neljä ja kilometrejä noin 7.
Hiihdon Aapo määritteli lajiksi, joka
on mukava mutta raskas.
Aikaa meillä hiihdellessä kului
pari tuntia. Jälkeenpäin olen ihmetellyt, miten se
saattoi mennä niin nopeasti. Tyhmempi voisi luulla, että pikkupojan
perässä hiihtely olisi tylsää. Mennään hiljaa, välillä
nostetaan kundi pystyyn ja järjestetään sukset oikeaan suuntaan...
Vaan eipä ole. Oli älyttömän mukavaa. Kuulin
monta hyvää selostusta, kun Suomi (Aapo) voitti loppukirissä Ruotsin (minä). Ja kun urheiluselostamo sulkeutui, alkoi sävelradio,
eli Aapo pisti ladulla lauluksi. Alamäet menivät vauhdilla, ja
ylämäet, jos eivät nyt ihan lentäen, niin ainakin tyylillä.
Kokemus oli minulle kullanarvoinen.
Esimerkiksi siksi, että sain potkia itseäni kohtalaisen kovin,
ennen kuin sain ylitettyä olohuoneen sohvan ja hiihtoladun välisen
henkisen kynnyksen.
Ja sehän kannatti.
Jälkeenpäin olen miettinyt, että
nämä pari tuntia Aapon (ja huoltojoukoissa olleen Anne-mummin)
kanssa olivat tämän talven parhaat pari tuntia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti