Metsien mies, osa 1

Hetkellä on merkitystä. Syksyllä – kun työt oikein kunnolla takkusivat ja mieli kaipasi ns. jotain ihan muuta – huomasin ilmaisjakelulehdessä ilmoituksen retkimestarikoulutuksesta. Pari iltaa viikossa ja viikonloppu kuukaudessa seuraavan vuoden ajan. Soitin ja kysyin lisää. Sen verran selkisi, että se olisi todella ”jotain ihan muuta”. Oltaisiin metsässä ja jotain myös rakennettaisiin.

Laitoin paperit sisään ja olin haastattelussa. Harrastuksikseni ilmoitin mm. kalastuksen ja sienestyksen. En tullut maininneeksi, että tänä vuonna on tullut yksi kala. Sekin niin pieni, että pääsi takaisin järveen. No, hauki sentään. Sienessä keskityn suppilovahveroihin, kun en muita syömäkelpoisia tunnista.

Rehellisyyden nimissä minun on todettava, että metsä alkaa minulle siitä, mihin asvaltti loppuu.

Kurssia on takana nyt kuukausi. Tänä aikana olen oppinut mm. sen miksi muu maa on mustikka, mutta oma mansikka, ja etten osaa suunnistaa. Aiemmin luulin osanneeni. Olenhan aina löytänyt sinne minne pitänyt. Tosin urbaanissa ympäristössä. Kotona vaimo ja nuorin lapseni opettivat minulle metsäsuunnistuksen alkeet. Kiitoksia vaan.

Pari kertaa on sen jälkeen käyty metsässä ihan kompassin ja kartan kanssa ja jollain tavalla kartallakin pysytty. Ei hassumpaa.

Utöya, paratiisi myös minulle

Yle lähetti eilen hienon ohjelman Oslon ja Utöyan tapahtumista. Norjalainen ohjelma käsitteli vaikeaa aihetta taidolla. Suru, tapahtumien traagisuus ja mielettömyys olivat läsnä, mutta myös norjalaisten yhtenäisyys ja toisistaan välittäminen surun raskailla hetkillä. Ei kostoa, vaan rakkautta.

Olin yhdeksänkymmenluvun puolivälissä vanhemman poikani Juuson kanssa Utöyssa Nuorten kotkien leirillä. Juuso oli silloin viisivuotias. Viimeisen kuukauden aikana leiri on noussut mieleeni useaan kertaan. Se oli hieno leiri, aurinko paistoi, ihmiset olivat mukavia ja nautimme elämästä.

Juuso voitti Utöyassa limbokilpailun ja teki erään kymenlaaksolaisen (Nalle?) ikionnelliseksi jakamalla tämän kanssa ruokansa. Jostain syystä oli käynyt niin, että osa ruuasta tuli myöhässä ja kymenlaaksolaisella oli ihan mahdottoman hirmuinen nälkä. Kiitokseksi tämä veisti Juusolle puulusikan. Jännittävimmät hetket taisimme elää silloin kun Juuso näki paljon meduusoja, ja pelkäsi niiden hyökkäävän yhteysaluksen kimppuun.

Heinäkuista tapahtumaa vasten muistot korostuvat. Kontrasti on niin kova. En silti liioittele väittäessäni, että Ytöyaan liittyvät myös osa minun parhaista ja tärkeimmistä muistoistani. Paratiisi myös minulle.

Kerran jos toisenkin olen miettinyt, mitä mahdollisuuksia meillä olisi ollut, jos hullu olisi silloin iskenyt leiriin. Vastaus: tuskin mitään.

Norjan tapahtumien jälkeen suhteeni politiikkaan on muuttunut. Arvostan entistä enemmän pohjoismaista sosialidemokratiaa, tätä maltillista ja suvaitsevaa demokratian ja oikeudenmukaisuuden aatetta. Olen löytänyt myös monista muista puolueista näitä samoja elementtejä. Olen siitä iloinen.

Suhteeni vihapuheisiin on myös muuttunut. Suhtaudun niihin entistä kielteisemmin. Maailma on sanoilla rakennettu, ja sanoilla sitä edelleen rakennetaan. On turha väittää, ettei sanomisella ole merkitystä.

Hopeahääpäivän jälkeen

Vietimme rouvan kanssa kymmenen päivää sitten (4.7.) hopeahääpäivää. Kahdenkymmenenviiden avioliittovuoden täyttyminen nosti pintaan monia ajatuksia. Esimerkiksi sen, minkä omakohtainen vilkaisu peiliinkiin jo todistaa: aikaa on tosiaan kulunut.

Jotenkin hopeahääpäivä kertoi sen selvemmin kuin viidenkympin täyttyminen tai lapsenlapsen syntymä. Ehkä se johtuu siitä, että nuoruudessani Sävelradiossa lapset ja lapsenlapset toivottivat onnea hopeahääpäiväparille ja toivoivat musiikiksi Erkki Junkarisen "Ruusuja hopeamaljassa". Meillä Eetu pisti paremmaksi ja kaivoi youtuubista Eugen Malstenin alkuperäisen version.

Neljännesvuosisadan kestänyt avioliitto ja siihen päälle vielä muutama avoliittovuosi antavat aihetta epäillä, että suhde on vakavampaa sorttia. Vaikka tänään ottaisin eron ja huomenna menisin uusiin naimisiin, niin mitä suurimmalla todennäköisyydellä en tässä elämässä saisi näin pitkää suhdetta enää aikaiseksi. Se vetää vakavaksi ja hieman juhlalliseksikin. On tässä sitä jotakin. Uskokaa pois.

Tullessamme Sastamalasta Vanhan kirjallisuuden päiviltä (hopeahääpäivämatka, heh heh) laskimme, että meillä on ollut ainakin neljä sen verran kovaa kriisiä, että ero on ollut lähellä.

Omalta osaltani uskon, että vaikeiden aikojen yli on kantanut rakkaus. Tuo outo sieluntila, jota ensimmäisessä korinttolaiskirjeessä niin kauniisti kuvataan: Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.

Jos joku muuten ihmettelee, miten Anne näyttää edelleen niin nuorelta ja kauniilta, niin voin kertoa salaisuuden: hyvin pidetty.

Sakkomaksulla paino kuriin

Matkalla Kultahietikolta Varnan lentokentälle opas kertoi matkatavaroiden painorajoituksista ja ylitystä seuraavista maksuista. Sain siitä ajatuksen: kokeilen samaa painonhallintaan.

Olen pidemmän aikaa (siis vuosia) koettanut saada painoni alle 80 kilon. Muutaman lyhyen hetken se on siellä käynyt, mutta singahtanut aina saman tien ylös. Tämä johtuu tietysti siitä, että pidän syömisestä ja että olen lisäksi perso makealle.

Tulevaisuudessa maksan kerran kuukaudessa 5 euroa jokaiselta 100 grammalta. minkä painoni ylittää 80 kiloa, "sakkomaksua" jollekin nälänhädän poistamisen kanssa työskentelevälle taholle. Punnitus on jokaisen kuukauden 1. päivänä, ensimmäinen heinäkuun alussa. Veikkaan, että silloin kevenee lompakkoni.

Raha on joskus hyvä konsultti. Kun Japanin tsunamin jälkeen päätin maksaa SPR:n katastrofirahastolle 20 euroa joka kerta kun moitin normaalia suomalaista säätä, ovat huonot kelit vähentyneet dramaattisesti. Epäilen tämän johtuvan paitsi sakkomaksusta, myös siitä, että se muistuttaa minua siitä, millainen huono sää ihan oikeasti on.

Toivon, että rahan liittäminen painonhallintaan toimii jotenkin samalla tavalla: pitää mielessä järkevän syömisen ja maailman ruokatilanteen.

Savumerkkiä odotellessa

Säätytalolla käynnistyi hallitusneuvottelujen 12. päivä. Ymmärrän hyvin, ettei hallitus helposti synny, ja ettei hosumalla saada mitään järkevää aikaiseksi.

Mikäli hallitus näillä eväin ja pohjin rakentuu, niin se voi parhaimmillaan luoda jotain uutta ja heijastella poliittisten rajalinjojen uudistumista vanhasta vasemmisto-oikeisto-akselista. Kyse voisi olla siitä, millä tavoilla ja eväin Suomi maailmassa toimii. Olemmeko avoimia ja valmiita rehtiin kilpailuun, jolloin voimme vaatia sitä muiltakin? Vai lähdemmekö osaltamme sulkeman markkinoita, ja samalla itseämme niiltä ulos?

Toinen tärkeä kysymys on hyvinvointivaltio. Jos säätytalolla ollaan viisaita, pidetään kiinni vaalilupauksista ja vahvistetaan hyvinvointivaltiota.

Tämä vaatii kuitenkin veronkorotuksia. Tässä ollaankin jo ongelmien äärellä. Kenen verotusta kiristetään? Eivätkä ongelmat tähän lopu. Löytyykö kilpailukyky ydinvoimasta vai teollisuuden ympäristöystävällisyydestä? Vai onko ydinvoima juuri viimeksi mainittua? Tarkoittaako kilpailukyvn parantaminen työntekijöiden aina vain suurempaa joustoa? Entä millä eväin torjutaan nuorisotyöttömyys? Näitä riittää. Siksi siis kestää.

Yhtä asiaa en ymmärrä, ja se saa minut myös hyvin skeptiseksi. Miksi ihmeessä keskeiset poliitikot, jotka ennen vaaleja tekivät kaikkensa, jotta edes joku kuuntelisi, lopettavat politiikan puhumisen kun vaalit ovat ohi. Kantaa otetaan korkeintaan siihen, kumpi on parempi, Barsa vai Manu.

Asenne on kuin Kekkosen ajan Suomesta, NKP:n Kremlistä ja Vatikaanista. Puuttuu vain, että hallituksen syntymisestä ilmoitettaisiin pössäyttämällä savut säätytalon piipusta.

Kuume yllätti

Se iski taas. Ja täysin yllättäen. Itse asiassa luulin, että se olisi ollut osaltani jo ohi. Vaan mitä vielä.

Selasin Akateemisessa kirjakaupassa perjantaina Hullujen päivillä alepokkareissa ollutta klassikkoa ”Zen ja mooottoripyörän korjaamisen taito”. Takakannesta luin juoniselosteen. Kiinnostava. Avasin kirjan sattumanvaraisesti ja luin yhden lauseen. Se meni jotenkin näin: Moottoripyörän korjaamiseen ei tarvita teknistä osaamista. Se on mielentila.

Aivan.

Siinä se iski. Moottoripyöräkuume. Vieläpä aika vakava. Kotona selasin Keltaisen pörssin prätkäilmoituksia, ja löysin yhden mielenkiintoisen. Lähetin sähköpostia, johon nyt odottelen vastausta.

Jos joku olisi torstaina sanonut, että nimenomaan tämä kuume iskee, olisin kuitannnut asian naurahtamalla. Enää ei naurata.

Kirjakin odottaa yöpöydällä.

Mistä on Sonera-johtajien optiot tehty?

Kävin eilen Sonera-kaupassa ostamassa langattoman modeemin. Keskustelu meni jotenkin näin.

- Päivää. Tarvitsisin langattoman modeemin. Onkohan teillä niitä.

- Ai niitä, joissa on antenni. Katsotaan.

Kuluu hetki ja myyjä palaa modeemilaatikon kanssa. Kannessa on laitteen kuva ja siinä antenni. Hyvä. Siis tämä.

- Muodostuuko tällä yhteys sitten automaattisesti kunhan liittää vain linjaan? Käytössä on Soneran liittymä.

- Kyllä. Näin pitäisi tapahtua.

- Entä langattoman verkon luominen. Onko se vaikeata?

- En tiedä, ei minulle ole koulutusta siihen.

Keskustelu päättyi siihen ja ryhdyin maksuhommiin. Myyjä haki maksupäätteen, joka ei löytänyt verkkoa ennen kuin hän heilutteli sitä ilmassa. Voin kuvitella tilanteen, jossa ilmiö toistuu ruuhka-aikaan marketin kassalla. Tarkoittaako Soneran uusi 4G-verkko sitä, että se toimii vain 4. gerroksesta ylöspäin?

Haukoin kaikenpuolisesta hämmästyksestä henkeä, mutta myöhemmin kiitin mielessäni myyjää rehellisyydestä. Ei todellakaan ole hänen vikansa, jos työnantaja ei huolehdi että työntekijä taitaisi nopeasti kehittyvällä alalla perusasiat. Tai että verkko haetaan maksupäätettä heiluttamalla.

Ja tiedänpähän nyt, mistä Sonera-johtajien optiot on ainakin osittain tehty: työntekijöiden koulutusrahoista.

Ostamallani Telewellin modeemilla sai kuin saikin aikaiseksi langattoman verkon. Ei kuitenkaan niin yksinkertaisesti kuin ohjekirja lupasi. Se nimittäin väitti, että yhteyttä ei ole salattu, ja että se salataan vasta kun se toimii. No, se oli salattu, ja salasana tyyppiä 8jmvdkjnjhn8+098nkji0§.

Onneksi toisaalla ohjekirjassa neuvottiin asetuksiin, josta ongelma ratkesi. Olisi tietysti ollut paljon mukavampaa, jos ohjekirja ja todellisuus olisivat pitäneet yhtä.

FB-päivitys

Söin aamiaisien, paiston sämpylöitä, luin lehdet, pesin saunan, kävin lenkillä, lämmitin saunan, loin lunta, kävin kaupassa, hiihdin kympin, katsoin leffan, lauloin aarioita, harrastin meditaatiota, elvytin 100 duracell-pupua, vietin laatuaikaa perheen kanssa, hölkkäsin 15 kilometriä takaperin, kävin jälleen kaupassa, laskin pulkalla, mietin strategioita, loin taas lunta, remusin ja lemusin, tein enkeleitä lumihankeen, kävin parit neuvottelut, kaivoin auton lumihangesta, venyttelin, riitelin vaimon kanssa, harjoittelin joogalentoa, pulahdin avantoon, makasin sohvalla, siivosin varaston, tein vaimon kanssa sovinnon, paiston pullia, mietin syvällisiä, keitin kahvia, luin Dostojevskin, Reijo Mäen ja Mika Terhon tuotannot, tiskasin, imuroin, tuuletin matot, paistoin lättyjä, kävin konsertissa, kylpylässä, zumbassa, bodypumpissa, tansseissa, kahvilassa ja kylässä, tein kolmoisslutsin takaperin kerien, kuperkeikan ja pistin makaronilaatikon uuniin.

Niin ja tämä oli vapaapäivä. Töissä onkin sitten vähän tiukempi meininki.

Juhlan paikka?

Vuoden alussa tuli 25 vuotta täyteen tällä kirjoittavan sekatyömiehen saralla. Sinä aikana on kirjoitettu juttu jos toinenkin ja muutama kirjakin. Yhdessä välissä kävin opiskelemassa historiaa ja välillä avustin kansanedustajaakin.

Ammatillisesti minulla on kaksi tukijalkaa: historia ja journalismi. Lehtityössä nämä ovat yhdistyneet historian popularisoimisessa. Eli olen yrittänyt kirjoittaa historiasta niin lyhyesti ja kiinnostavasti, että hätäinen lehdenlukijakin sen viitsisi lukaista. En tiedä, miten tässä olen onnistunut, mutta Wikipediaan yksi Ahjoon tekemäni Metalliliiton historiaa käsitellyt juttu on lähteeksi päätynyt. Toditettavasti siis ainakin yksi lukija.

Toimittajana olen pääasiassa kirjoittanut työstä tai sitä lähellä olevista aiheista. Työ on niin kattava tekijä, että kun kehä laajenee lähellä olevaksi, niin siihen sisältyy sitten lähes jo elämän koko kirjo.

Työelämä on muuttunut 25 vuoden aikana paljon. Erilaisen silpputyön, itsensä työllistäjien ja pakkoyrittäjien määrä on kasvanut hurjasti. Tämän seurauksena töissä on vähintään kahden kastin porukkaa: vaikka tehtävä työ on jotakuinkin samaa, voi kaveri tehdä sitä pienemmillä tuloilla ja/tai vailla sosiaalista turvaa. Tehoja vaaditaan lisäksi enemmän kuin ennen ja omistajien etu on ajanut kaiken edelle. Tässä haastetta ay-liikkeelle ja työväenpuolueille.

Olen aina tuntenut muuten pahoinvointia kun työvoiman vähennysten yhteydessä on ilmoitettu, ettei se koske vakinaisia vaan ainoastaan määräaikaisia. Tämä kun kerrotaan yleensä niin, että muitten kuin vakinaisten pihalle potkiminen ei olisi kummoinenkaan paha.

Historiassa olen kirjoittanut pääasiassa työväenliikkeen historiaa. Postiliiton historia oli isoin projekti. Kirjoitin sitä melkein viisi vuotta. Se oli - näin jälkikäteen ajatellen - ihan mahtava juttu. Silloin jossain vaiheessa voimat olivat tosin uupua. Viimeisin kirjani Turun työväensäätiöstä ilmestyi syksyllä. Tuntuu vahvasti, että se jää myös viimeiseksi.

Sikäli koen olevani onnellisessa asemassa, että minulla on ollut mahdollisuus tehdä sitä mistä joskus lukioaikana haaveilin. Kaikki alkoi Vapaus-lehdessä Savonlinnassa vuoden 1986 alussa. Kiitos Markulle luottamuksesta kun otti minut töihin ja Mikolle alkutaipaleen opeista. Kiitos myös kaikille, joiden kanssa olen tavalla tai toisella yhteistyötä tehnyt.

Juhlavuosi kuluu - toivon mukaan - työn merkeissä.