Olin yhdeksänkymmenluvun puolivälissä vanhemman poikani Juuson kanssa Utöyssa Nuorten kotkien leirillä. Juuso oli silloin viisivuotias. Viimeisen kuukauden aikana leiri on noussut mieleeni useaan kertaan. Se oli hieno leiri, aurinko paistoi, ihmiset olivat mukavia ja nautimme elämästä.
Juuso voitti Utöyassa limbokilpailun ja teki erään kymenlaaksolaisen (Nalle?) ikionnelliseksi jakamalla tämän kanssa ruokansa. Jostain syystä oli käynyt niin, että osa ruuasta tuli myöhässä ja kymenlaaksolaisella oli ihan mahdottoman hirmuinen nälkä. Kiitokseksi tämä veisti Juusolle puulusikan. Jännittävimmät hetket taisimme elää silloin kun Juuso näki paljon meduusoja, ja pelkäsi niiden hyökkäävän yhteysaluksen kimppuun.
Heinäkuista tapahtumaa vasten muistot korostuvat. Kontrasti on niin kova. En silti liioittele väittäessäni, että Ytöyaan liittyvät myös osa minun parhaista ja tärkeimmistä muistoistani. Paratiisi myös minulle.
Kerran jos toisenkin olen miettinyt, mitä mahdollisuuksia meillä olisi ollut, jos hullu olisi silloin iskenyt leiriin. Vastaus: tuskin mitään.
Norjan tapahtumien jälkeen suhteeni politiikkaan on muuttunut. Arvostan entistä enemmän pohjoismaista sosialidemokratiaa, tätä maltillista ja suvaitsevaa demokratian ja oikeudenmukaisuuden aatetta. Olen löytänyt myös monista muista puolueista näitä samoja elementtejä. Olen siitä iloinen.
Suhteeni vihapuheisiin on myös muuttunut. Suhtaudun niihin entistä kielteisemmin. Maailma on sanoilla rakennettu, ja sanoilla sitä edelleen rakennetaan. On turha väittää, ettei sanomisella ole merkitystä.
