Siviiliin

Vanhempi poikani Juuso sai asevelvollisuutensa päätökseen perjantaina, kolme päivää sitten. Sotilasarvoltaan hän on jääkäri ja statukseltaan tulenjohtaja. Puoli vuotta Säkylässä Porin prikaatissa vierähti ilmeisen kivuttomasti. Väittäisin, että siitä oli nuorelle miehelle jopa hyötyä. Ainakin paino laski ja kunto kohosi. Molemmat oikein huomattavasti. Muutakin myönteistä olen ollut havaitsevinani.

Omista armeija-ajoistani on vierähtänyt kolmisenkymmentä vuotta. Armeija oli minulle pakollinen paha ja pohdin vakavasti myös siviilipalvelusta. Inttiin menin pitkälle käytännön syistä. Palvelin viestimiehenä rannikkotykistössä. Pisimmän pätkän Örön linnakkeella.

Örö oli kumma paikka. Sinne ei kukaan halunnut. Sen havaitsi myös sinne komennetuista upseereista. Heitä oli kolme: patterin päällikkö, joka rakasti ratsastushousuissa tepastelua, vaikka hevosia ei ollut mailla halmeilla. Varusteisiin kuului myös ratsupiiska ja preussilaisen kurin ihannointi.

Patterin vääpeli oli hissukka, joka rakasti junia, harrasti pienoisrautateitä ja osasi rautatieaikataulut ulkoa. Kolmas kapiainen, patterin apulaispäällikkö menee ns. normaalin kirjoihin niin että paukkuu. Mikä lie hänen syntinsä, että oli Örööseen komennettu? Liian fiksu vai vahtimaan kahta edellistä?

Me muut olimme kelpo jengiä, myös aliupseerit. Heistä toinen oli Kosken Seppo, joka kanssa pidämme edelleen yhteyttä. Nykyisin Sepi myy asuntoautoja Raisiossa. Toinen alikessu oli joviaali porilainen kaveri, jonka nimi on muististani jo hävinnyt.