Kilpailuvietistä

Olympialaisten alkuun on muutama päivä, joten on sopiva hetki käsitellä kilpailuviettiä. Olen elänyt siinä uskossa, että se ei minua pahemmin riepota. 

Joskus menee viisaskin vipuun. Tämän huomasin Eetun kanssa saaristoon suuntautuneella pyöräretkellämme. Matkan jälkeen voin kehua olevani retkikuntamme maija-, fusku- ja minigolfmestari. Eetu puolestaan on mestari pokerissa ja kirikilpailuissa. Frisbeegolfissa mestaruus jaettiin kun minä voitin tasatuloksen päättyneen heikomman käden kilpailun ratkaisevassa pituusheittokisassa, mutta hävisin paremman käden kisan.

Matkalla Eetu valisti minua oikeasta pyöräilyasenteesta. Se on sellainen, että jos toinen fillaristi on näkyvissä niin ajetaan kilpaa, muuten kyseessä on aika-ajo. Hymähdin ylimielisesti. Miten lapsellista!

Eipä olisi kannattanut. Kökarin Hellsössä palatessamme kappareissulta (7 km siivu) ja ainoan ostoksemme Marinol-pullon keikkuessa takatarikalla kiihdytin Kuwaharani hurjaan vauhtiin ja olin jo ratkaisemassa Ranskan ympäriajon voiton hyväksi kun Eetu ajoi ohitseni hihkaisten ”katso, olen lenkillä”. Klopilla oli kädet irti tangosta ja matki niillä juoksijan liikkeitä. Että siihen – henkiseen romahdukseen – loppui se kilpailu.

Seuraavana päivänä ajoimme ensimmäiset 10 kilometriä sateessa laivarantaan, mistä matka jatkui yhteysaluksella Korppoon Galtbyhyn ja sieltä edelleen Paraisille. Ajomatkaa oli jäljellä vielä noin 50 kilometriä. Aika pian alkumatkasta kiristin vauhdin aika kovaksi. Reilun kympin jälkeen oli pakko hellittää, ottaa takki pois ja hörpätä vettä. Eetu kyseli syytä kiireeseen. Selitin, että pitäisi ehtiä Nauvoon ennen kuin alkaa sataa.

Se oli silkkaa pedakomiikkaa, epätoivoinen yritys selittää idioottimainen järkeväksi. Kerrottakoon tässä oikea syy: minun piti karistaa kannoiltamme samaan suuntaan matkannut pariskunta. Tauon aikana he ajoivat kuitenkin ohitsemme. Eetu otti nyt piikkipaikan ja piti (sateen pelossa, heh) yllä edelleen hyvää vauhtia ja saavutimmekin kilpakumppanimme ennen Nauvoa. Olisimme menneet ohikin, mutta he kääntyivät jollekin pikkutielle. Me siis voitimme. Jihuu.

Alkumatkan tulimme siis täysillä, loppumatkan ( n. 30 km) niin lujaa kuin pääsimme. Allekirjoittaneella se merkitsi hyvin, hyvin hiljaista vauhtia.


Paraisilla olin jotakuinkin lopussa, mutta jotain myös oppinut: jos kisaa niin pitää ottaa takki pois ja hankkia juomapullo, josta voi hörppiä samalla kun ajaa. Miten aikuinen mies voikin munata tuolla tavalla.